Sitruunan vastaanotolla kuultua

Vastarannankiiskenä oleminen on turhauttavaa. Tietää kyllä, että lunta tulee tupaan, mutta kun -. Toivon löytäväni fyysisen ja henkisen terveyden viisastenkiven, jolla parannan läheisteni oloa ja tietenkin omaanikin. Minun ahtaassa päässäni on sitkeä ajatus, että tätä tavallista latua, jota ihmiset (/minä) tällä hetkellä taapertavat eteenpäin raskaasti tai kevyesti, ei ole tarpeeksi hyvä. Se menettelee, mutta asiat voisivat olla niin niin paljon paremmin. Niin hyvin, että olisi melkein kuin Paratiisissa. Siitähän ollaan kaukana kuten Aurinko on Maasta tai enemmän (huomaa, että pari tekstiä sitten mietiskelin kosmosta). Eli tämä valtavirta on uoma, johon jostakin perustellusta tai sattuman syystä on päädytty.

Tässä kohtaa nousee ensimmäinen vastatuulenpuuska, joka pauhaa korviini: valtavirtaan on päädytty tieteellisesti tutkitusta syystä. Mutta minä senkun tuhisen, että tutkimuksia on miljoonittain, enkä suostu uskomaan, että toisensa kumoavista tutkimuksista läheskään aina on poimittu se lähinnä oikeaa oleva, jonka mukaan aletaan toimia. Toinen vastalausemyrsky seuraa edellisestä argumentistani: Kuinka kuvittelen, että minä vaikkapa lääketiedettä opiskelematta pystyn löytämään sivuvirrasta paremman oikean tiedon kuin ammattilaiset? En pystykään, siksi etsin, kokeilen ja erityisesti toivon. Sisäinen minäni huutaa, että ei olla oikealla tiellä, koska miljoonien ihmisten (täysin hihasta heitetty luku) fyysinen terveys on huteralla pohjalla, jos ollenkaan millään pohjalla. Ja sisäinen olotila myös.

Voidaanko hyväksyä yksittäisten asioitten hoitaminen myrkyllisillä lääkkeillä, jotka vaimentavat tiettyä kipupistettä kehossa, mutta samalla tuhoavat vaikkapa sydänlihasta tai muistia? No voidaan (mutta pitäisikö?), näin tapahtuu koko ajan minunkin läheisissäni. Kuulostaa vaihtokaupalta, joka on hirveä. Olen itsekin tehnyt näitä vaihtokauppoja oman kehoni kanssa ja ollut tyytyväinen, että elämäni oletettavasti on sen ansiosta vielä tässä ulottuvuudessa. Hoitava taho laskee riskin tuomat hyödyt ja ojentaa parhaansa mukaan apua. Mutta jos apua tulisi toisin keinoin, luonnollisemmin, ettei tarvitsisi ampua purevaa myrkkykäärmettä tykillä? Eikö näitä tutkimuksia voida rahoittaa? Lääkeyhtiöt eivät pysty, jos tuloksena ei saa tuotetta myytäväksi. Luulen lyhyellä matikkapäälläni, että valtio pitkällä jaksolla voittaisi terveyskustannuksissa, jos kansa lääkkeitä ja hoitoja edullisemmalla tavalla pysyisi terveenä. Juuh, tässä taloustilanteessa olen maalaistieteellisispohjaisen ehdotukseni kanssa piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkässä jonossa.

Nyt astun tieten tahtoen vieläkin ohuemmalle jäälle. Kysyn näistä tutkimuksista, jotka etsisivät kehon oikealle toimintamekanismille tarvittavia ravintoaineita eli kääntäen: puutetiloista johtuvia toimintahäiriöitä, miksi niistä ei kerrota, vaikka niitäkin on tehty?

Sikäli kuin kolesterolitietämykseni on oikea (perustuu lukemaani amerikkalaislääkärin, Al Searsin, kirjaan, The Ageless Heart Manual) ns. paha kolesteroli, joka tukkii suonia, on kiitänyt suoneen, koska siellä on tulehdustila. Pahan kolesterolin tehtävä kehossa on tarpeellinen ja oikea, sen pitääkin olla siellä, mutta "hyvän" kolesterolin tehtävä on noutaa tehtävän jälkeen "paha" kumppaninsa takaisin kierrätyssysteemiin. Koska "hyvä" kolesteroli on määrällisesti alakantissa, se ei kykene tehtäväänsä ja paikko-kolesteroli jää kikkimään paikoilleen ja kovettuu tukokseksi. Sen sijaan, että kehoon lisätään sydänlihaksen ja muistin tuhoaja statiinia (ja saksalaistutkimuksen mukaan myös erittäin epäilyttävästi sydänkohtausta lisäävää kasvistenolia, joka Kanadassa on muuten jo kielletty) pitäisi maalaisjärjen mukaan lisätä hyvää kolesterolia. Joko syömällä sitä sisältävää ravintoa tai oikeanlaisia ravintolisiä. Näin toteutuisi kehon oma ja normaali terveysmekanismi ilman myrkyllisiä haittavaikutuksia. Statiinin tehtävähän on vähentää "pahan" kolesterolin määrää, jotta se ei tukkisi suonia. Eikö oikeampi menetelmä olisi pyrkiä vähentämään syytä, tulehdusta, joka kerää "pahaa" kolesterolia? Ja lisätä samalla hoitokeinoa sekä tulehduksen taltuttamiseen (tutkimalla puutostiloja niissä ravintoaineissa, jotka ylläpitävät tervettä kudosta) että turvaamalla "hyvän" kolesterolin määrä tärkeään tehtäväänsä.

En kuvittele keksineeni/esittäneeni viisastenkiveä toistamalla toisten sanoja. Mutta kuvittelen, että tekemällä tällaisia tutkimuksia suunnattomasti enemmän ja tukemalla näiden tutkimusten tekemistä pelastavien lääkkeiden rinnalla, päästäisiin eri raiteelle tekemään parempaa matkaa. Tukemalla ihmisen normaalia terveysjärjestelmää ensin puutostiloja kartoittamalla ja niitä korjaamalla ja toisena ja kolmantena tulisivat järeät lääkinnälliset aseet.

Vastatuuli puhaltaa niin kovaa, että Sitruunan ääni häviää. Silti nousen taas ja taputan itseäni lohduttavasti olalle. Minä olen minä. Tämän palstan tehtävänä oli etsiä kysymyksiä. Kaipa joku muukin lääkäri ja maallikko on siellä jossain samoilla aatoksilla.
(Tässä linkki mikroskoopilla tehtävään verianalyysiin ennen ja jälkeen annettujen lisäravinteiden. Video on vuodelta 2001.)

Epävire – synonyymi: huono sointinen, ottaa korvaan

Mikähän vireeni on nyt epä? Kummallisia painostavia uneksumisia pukkaa ja yö oli kuin palapeli, jossa on 1000 palaa koottavana. Jossain vaiheessa totesin, että mahtaa kelloradio soida ihan justiinsa, kun tusina kertaa olen herännyt sätkimään peittoa pois ja vetämään takaisin. Katsoin kelloa, 2.50. Sen jälkeen en viitsinyt vaivautua yöpöydän suuntaan, puoli tuntia varmaan olisi jokaisesta edellisestä katsomisesta.  Olen hirmuisen tyytyväinen, että nukahdin sen miljoona kertaa viime yönä, siis joka kerta sen jälkeen, kun poksahdin hereille. Illalla nimittäin totesin alakerrassa tavallista aikaisemmin, että silmät eivät pysy auki, ei millään ja kömmin yläkerran pilkkopimeään makuuhuoneeseen vaakatasoon. Poks. Ei nukuttanut enää.

 Vähän sama juttu, kun istun sängylleni tyynyihin nojaten ja tarkoituksena on sammuttaa normivilkas hereillä olevan ajattelu syvään sisäiseen rauhaan, jota lähinnä meditaatioksi voisi kutsua. Krrrrrrrrrhhhh… pää notkahtaa sivulle ja väen vängällä olen syöksyä unien maailmaan. No, olkoon sitten, annan luvan, nukutaan vähän: valutan itseni vaakatasoon. Poks, olen hereillä.

Tai kun olen istunut sängyssä lukemassa kirjaa ja silmissä alkaa kirjaimet vilistä, lasken kirjan sängyn viereen, napsautan laiskasti valon pois, kierrän kehoni peiton alle suloiseen kippuraan…  Ja hops, hereillä ollaan! Mikä ihmeen vaakatason kytkin sisuksissa luuraa, sellainen nurinperin kääntynyt? Jos istun, en pysy hereillä, jos makaan, en saa unta? Täysin sama ilmiö kuin viime talven tunneilla, joka ikisenä taidehistorian päivänä varustin itseni Cola- ja vesipullolla, piirustuspaperilla ja -vehkeillä, jotta pystyin kuuntelemaan päivän luennot valvetilassa. Kun keräsin hiljakseen kamat laukkuun viisi minuuttia ennen taukoa, tajunta oli sumeta historian havinassa kaksi minuuttia myöhemmin. Aikuisten oikeasti.  Ja juu, ei ole kyse uniapneasta, vaikka oireissa mainitaankin ”Vaikeus pysyä hereillä yksitoikkoisissa tilanteissa”. Kuinka yksitoikkoista on maata hiljaa pimeässä? Sen verran, että rupeaa miettimään, miksi korvissa kuuluu sekä tasainen sirinä, että pumppaava shhh-shhh? Aikani etsittyäni sydämen sykettä, jota ei tuntunut rinnassa, kaulalla eikä ranteessa, totesin sydämeni pysähtyneen. Apua. Suunnilleen viidennellä yrittämällä ranne sykkii vaimeasti täsmälleen samassa tahdissa korvien suhinan kanssa. Kuulen siis veren kohinan suonessa. Vau. Kuulenko mitään muuta sisäistä elimellistä tms. asiaa? Heiluttelen varpaita, ei kuulu mitään, eikä sormistakaan. Kallistan päätäni sivulle. Hirmuinen nitinä ja napsahtelu.  Juu, niskani pitää ääntä, mutta minä en nuku. Epävire ei ota korvaan, mutta vähän aivoon kyllä. Taidan kirjoittaa herra Synonyymille lisäyksen nettiin.

Tiedäthän sen vaiheen lapsen kehityksessä, kun lasta yritetään jallittaa sanomalla: ”Ethän vain laita noita housuja jalkaan, ethän?”, kun kehotus ”Laitahan nuo housut jalkaan” saisi aikaan reaktion: ”ENKÄ LAITA!” Olen tullut siihen tulokseen, että kehossani on taantuma esihistorialliseen aikakauteeni. Kehoni ei tahdo mennä nukkumaan silloin, kun mieli tahtoo ja päinvastoin.

Vilkaisin äkkiä MML:n sivuilta ”Tahdon, en tahdo” (ei siis keskustella nyt avioliittolaista, vaikka asian voisi pohtia siltäkin kantilta) -artikkelia. Sivulla todetaan, että tahtomista – lapsen− täytyy harjoitella, että kun varttuneena on aika tehdä isoja päätöksiä/valintoja, ei säikähdä ratkaisujensa vastuuta. [Sitruuna tuumii mietteliäänä] Aika nappiin meni, olen taantunut tuossa asiassa totaalisesti, entinen ”tiedän, että haluan tämän, en tuota”-tyyppi on häipynyt sivuovesta vähin äänin, kun masentava ”voi ei, en haluaisi tätä, mutta se taitaa silti osua minulle, anteeksi, saanko mennä verhon taakse seisomaan?” -torvi koputtaa olkaani. Mutta että henkilökohtaisen evoluutioni saatossa surkistunut tahto-minäni olisi asettunut vaakatasokytkimenä unenselättäjäksi, ei sentään?

 Voisiko joku keksiä minulle automaattisängyn, joka vireystason mukaan surisee istumasta vaakaan ja takaisin? Ja viilentää ja lämmittää patjaa kehonlämmön mukaan, ettei olisi tarvetta sätkiä peiton kanssa niin tiuhaan? Mutta en silti investoi sellaiseen, kun sänkysysteemi olisi kuitenkin liian kallis, enkä ole varma onko se meno-erällisesti kuitenkaan tarpeeksi tärkeää, vaikka uneni ovat tuhannen silppuna. Tahdon, mutta en tahdo maksaa siitä.

Onneksi apua tarjoaa tuuletin ja kaikenlaista muuta selitystä kuukletin. Etsin selitystä, mutta ensin olisi löydettävä jähmeästä päästäni oikea sana epävireiseen... tuota... rytmiin…käyrään…? Ahaa, biorytmiä etsin. No niin. Äkkiähän se selvisi, kaikki käyräni ovat tällä hetkellä netin mukaan miinuksella. Ei mitään hätää, sanoo nettibiorytminlaatija: ”Parempi löysätä, katsoa tellua, lukea kirjaa tai pelata tietokoneella, vaikka sinuun kyllästynyt kumppani jäkättäisikin (näin siellä luki).” Öö, Rouva Sitruuna on nyt vähän hämmentynyt, mahtaisiko tietokonepelien alkeidenopettelu luistaa nyt yhtään?

Cosmoscaruselli

En oikein vakavasti ole uskonut koskaan kuuhulluuteen. Luin vasta juttuja, tieteellisiä, siitä kuinka kosmiset asiat vaikuttavat luontoon, kasveihin, eläimiin ja ihmisiin. Ne ovat tavallisia juttuja, niitä ei pidä mitenkään ihmeellisinä. Totta kai kukka kääntyy auringonvalon suuntaan tai sulkeutuu valon vähetessä. Mikä ihme se on, ihan tavallista, loogista. Vuorovesi liittyy kuuhun ja sen vetovoimaan, siis totta kai, näinhän on opetettu. Linnut ja ilmeisesti jotkut merenelävät suunnistavat vaelluksillaan magneettikenttien mukaan. Ok. Ihmisen iho, auringonsäteily ja D-vitamiini liittyvät toisiinsa. Auringonvalo, melatoniini ja unirytmi ovat kimpassa. Tuttuja juttuja. Auringon myrskystä seuraa täällä sähkömagneettimyrsky (menikö oikein?), joka tosi rajuna iskiessään tiedetään lamauttaneen satelliitteja ja maanpinnallakin vaikuttaneen sähkölaitteisiin ja aiheuttaneen sähkökatkoja. Eihän tässä mitään uutta, paitsi että en ole koskaan ajatellut näiden olevan mysteerisiä kosmisia vaikuttajia.

Carolus Linnaeus alias Carl Linnaeus alias Carl von Linné hoksasi 1700-luvulla, että jotkut kasvit avaavat ja sulkevat kukkansa niinkin täsmällisesti, että niistä saattoi katsoa aikaa kuin kellosta. Kituvista kasveistani ei näe kellonaikaa, jotain muuta niistä varmaan näkee. Jouluvalot on tungettu komeron perille ja ikkunan takana on yhä enimmäkseen keskitummaa tai mustansinistä. Hetken kestää kevättalvikukan elämä ja sekin synkkä ja pimeä, mutta kyllä joku kasvis saisi jo tulla teekupin ja aamulehden viereen väripilkuksi kevättä esittämään.

Kosminen vauhti kohti kevättä on kai jotain älyttömän huimaa: leveimmällä maapallon kohdalla kierretään maan akselia 1670 km tunnissa, aurinkoa kierretään 107 200 km tunnissa ja aurinkokunta liikkuu/pyörii kuulemma 800 000 km per tunti. Ja lisäksi vielä lähestytään naapuri Andromedaa 470 000 km tunnissa. Ja senkin lisäksi vielä rynnitään 2 200 000 km tunnissa Suurta puoleensavetäjää kohti. Menee täysin yli ymmärryksen. Jos joku osais tuosta laskee, kuinka tsikastriljoonan kilometrin päässä se kesä yhä on, niin en halua edes tietää, on se niin kaukana, ettei megakaukoputki riitä ja eväät loppuu kesken. Eikä se (kesä) taida koskaan olla samassa kohdassa universumissa, vai onko? Siis, että kiepahdetaanko me aina 12. kesäkuuta kello 12.00 täsmälleen samaan pisteeseen koko valtavassa kosmisessa jutskassa? Ei vaikuta mahdolliselta, kun kerran kosmoksen karuselli pyörii edellä mainittuja nopeuksia, eiköhän siinä ole niin monenlaista kierrosta, että kahta kertaa ei samassa pisteessä ikinä olla? (Ja silti Otavan pisteet pysyvät Otavassa.) Ja niin ihmettelen kuinka meidän kesät yleensäkään on millään lailla samankaltaisia vuodesta toiseen. Tai yleensä mikään. Ihmeellistä.  Silmäni pyörivät kattorakenteissa tätä ihmetellessä.

Siitä vauhdista vielä; kun kerran olen niin tottunut tuohon mieLETTÖmän hirvittävään vauhtiin ja pyörintään, etten edes sitä noteeraa, niin miksi sitten yksinkertainen istahdus keinussa (saati sitten maailmapyörässä) saa kasvot muuttumaan viheriöksi? Kosminen hienosäätö?

Luin, että sellainenkin tutkimus on Manchesterin yliopistossa tehty, että koehenkilöitä kuljetettiin vajaa 50 km yliopistolta silmät sidottuina ja niin kauan kuin silmät yhä olivat peitettyinä, koehenkilöt pystyivät osoittamaan opinahjonsa suunnan aika hyvin. Kun silmälaput sai poistaa, homma menikin hankalammaksi. Robin Baker (Manchesterin yliopistolla) keksi seuraavaksi laittaa toiselle ryhmälle sauvamagneettipannan sumuttamaan maan magneettikenttiä ja toiselle ryhmälle asetettiin magnetisoituja metallipaloja pään ympärille. Magneettipäät selvisivät huonommin kuin metallipäät, kun piti osoitella, missä päin pohjoinen on.

Laurentian Yliopistossa Kanadassa huomattiin myös aivojen herkkyys magneettikenttiin, kun itse värkätyillä kentillä saatiin koehenkilöille aikaiseksi mystisiä tuntemuksia. Skotlantilaisessa sairaalassa todettiin potilaiden masennuksen lisääntyvän magneettimyrskyjen jälkeen.. Australiassa laskettiin itsemurhien lisääntyneen magneettimyrskyjen jälkeen. Samaisessa maanosassa tutkittiin myös kuuta ja itsemurhia: naiset myrkyttivät itseään uuden kuun aikaan, kun taas miehet täysikuulla. Synkkää luettavaa ja saa ajattelemaan taas kosmisia tekijöitä. Olisiko niin, että olemme unohtaneet teknologian kehittyessä sen osan itsestämme, joka mielletään nyt pikemmin taikauskoksi ja taruiksi? Pikainen maalaisteoria asiasta tuumaa, että voi olla, että kaikki ei olekaan tarua. Karmean kehno suunnistusvaistoni tarvinnee magnetisoidun hiuspannan magneettikenttien vahvistajaksi, koska ilman niitä käännyn vasemmalle kauppakeskuksen harvemmin käytetyltä ovelta, kun olisi pitänyt tarpoa oikealle. Mutta silti, silti kaipaan näkeväni taivaalla magneettimyrskyn loimuavan ilmentymän, revontulet ja aina nähdessäni kuun yötaivaalla, katseeni sitä hamuilee. Suokaatte se minulle anteeksi (että kaipaan vaarallista sähkömagneettimyrskyä ja synkkyyteen vetävää kuumolluskaa kauniille yötaivaalle). En vain ole itse huomannut, että voisin niistä valahtaa mielensyövereihin? No hitsi, nyt muuten huomasin, että mystiikkaa täynnähän ne aina ovat minulle olleet.

Jos haluat kokea helposti ja pikaisesti todella mystisen skaalan elämästä, mitä ympärillämme on kaikkialla ja koko ajan, klikkaa tästä.

 

Viis siitä?

Seisoin tihkusateessa pysäkillä ja ihmettelin, missä bussi kuhnii. Aamuni ei ollut auvoinen, mölysin sängyssä herättyäni ja todettuani, että kaikki on ennallaan. Olen kiitollinen periaatteessa, kuten yritän olla. Siis kiitos, kaikki on hyvin, paitsi että en tunne kaiken olevan hyvin. Parin viikon takainen ohje, tai tehtävä, kirjata ylös unet, jotka muistan, alkaa olla melkein lopuillaan. Tiesin tuloksen jo etukäteen. Näen unissani edellisen päivän rippeitä kierähtäneellä twistillä. Sen lisäksi näen joka yö sen, mitä joka päivä tunnen: olen huono, kun en tee töitä, kuten muut. En edes pystyisi tekemään töitä kuten muut, vaikka minut yllättäen ja äkkiarvaamatta jonkin työtehtävän eteen työnnettäisiin. Ainut selkeä lause, jonka unessa yhden työn alla ajattelen on täsmälleen näin: ”Älä enää tämän jälkeen tee näitä töitä.” Muistan ajatuksen aamulla erittäin selkeästi. Ole kiltti, muista tämä nyt, nämä työt eivät ole enää minun. Anna jo vapautus itsellesi edes yöllä.

Toinen yhtä hassahtanut ohje, jonka jatkuvasti tunnun saavan on: katsele ja kuuntele. 

Katselin pysäkillä lätäkössä tapittavaa viisi senttistä. En edes aio nostaa sitä ylös, kuka viis senttisellä mitään tekee? Kumarrun vähän, sen lisäksi, että se on kuralätäkössä, se näyttää niin kuluneelta, että onko se edes raha? Bussia ei kuulu. Kävelen edes takaisin muutaman kerran. Potkaisen kolikkoa kokeeksi: jos kengän kärki edes siihen osuisi. Katos vaan, miten se noin näpsäkästi nousi kyljelleen, että ihan kieri pitkin vetistä pysäkkiä. Ei auta, pakko noukkia se ylös. Kuivaan kolikon housun lahkeen suuhun, se nyt on joka tapauksessa kostea. Laukussa on vesipullo, josta lirutan kuraisille sormille näennäisen huuhtelun. Nyt kolikko on taskussa ja sen eteen on jo tehty työtäkin, noukittu ylös. Jos se on minulle arvoton, niin voin heittää sen ohi mennessäni vaikka seuraavaan joulupataan.

Keskustassa hyppään bussista ja joudun hetken kuljuilemaan ennen lyhyttä tapaamista rokotusneulan kanssa. R-kioski huutelee kadun toiselta puolelta, että on aika vaihtaa neljän euron arpavoitto uuteen yritykseen. Kioskin sisällä edessäni on täti, joka on paneutunut veikkausharrastuksen syvemmälle tasolle. Vaihdan jalkaa ja odotan kunnes kaikki vanhat kupongit on tarkastettu ja useampi uusi viritelty. Astun tiskin ääreen ja lätkäisen siihen raaputetun arvan. ”Vaihdan tämän uuteen.” Napakasti todettu. Olin nimittäin jo miettinyt jokusen minuutin, että ehkä tämä paikka ei olekaan se oikea. Ojennan käteni yhtä arpaa kohti, mutta viime tipassa käteni kääntyy viereiseen pahvilipareeseen. Siirryn raaputustiskille kioskin oven viereen ja kaivan taskustani SEN viisi senttisen. Raapsraapsraaps, no silleen, yläkerran risti-nolla oli suosiollinen. Raapsraaps, oho, ikinä ennen, siis ei todellakaan ikinä ennen ole voittokertoimeksi tullut mikään muu kuin 1. Arvaa, mikä se oli? Juu. Viisi. Siis taskussani on nyt viis senttinen ja 5x4 e:n pahvi. Mitä sinne vielä tuppaisi?

Kävelin ohi mainoskyltin, siitä silmiini osui lause: ”Tänään voi aloittaa hyvän tulevaisuuden.” Ok. Minä yritän. Pliis, minä yritän taas ja taas. Katselen ja kuuntelen. Tuntemattoman tädinkin kanssa juttelin pyörätiellä, hän linkkasi edelläni kauppakasseja kantaen. Täti ei antanut kassiaan minulle (maksetut ruuatko tuntemattomalle, en olisi itsekään antanut) kannettavaksi, mutta kertoi kyllä, ettei kävely kasseista ole kiinni. Lonkkaleikkaus oli tulossa ja jalkateriinkin sattui. Totesin, että valitettavasti en pysty häntä itseään kantamaan, mutta hyvää loppupäivää joka tapauksessa. Joten en voi julkisesti kertoa tehneeni hyvän työn, mutta omasta ilosta kerron kuitenkin, että hetken jaoin sen kävelyreitin toisen kanssa edes puhuen suoraan toiselle ihmiselle. Ilo oli minulla. Ja minä kuuntelin.

Pieniä ystäviä

Lintu istui vaiteliaana pohtien maailman tuulia. Puu kutoi sen ympärille talon, mutta kylmyys hiipi sisään. "Täältä näkee kauas", puu puolusti lehdistä paljaita käsivarsiaan. Se toivoi, että lintu jäisi yli talven sen oksille istumaan. Sitten se ymmärsi linnun kohteliaan vaikenemisen: "Lintu näkee kauemmas lentäessään taivaalla. Minä olen kiinni maassa, enkä pääse tämän ylemmäksi." Linnun kynsi tarttui tiukemmin oksaan, se kiitti lepopaikasta. "Tuletko huomenna?"  Lintu epäröi. Se ei voinut tietää huomisesta.

On jo melkein talvi. Ystäväni kävi lounaalla, vielä muutama ruusunmarja odottaa. Ihme, että niitä vielä on, koska moni käy samalla pensaalla. Ne eivät taida olla ahneita, yhä riittää muillekin. Luulin, että kun parvi tulee, mitään ei jää jäljelle. Mutta on pihlajissakin yhä punaisia terttuja. Onko se luonnon opettamaa viisautta, että jos vedät kupusi täyteen nyt, olet tyhjin vatsoin seuraavan talven?

Orava viilettää pitkin nurmea, keikkuu välillä mieletöntä akrobatiaa ikkunan takaisissa puissa. Kurren vauhdissa kamera ei ehdi edes löytää sitä oksien seasta. Orava ja varikset nurmikolla löytävät jotain suuhunsa. En lakkaa ihmettelemästä, mitä pienet eläimet syövät, kun marjat loppuvat, hyönteisiä ei ole ja maa on lumen alla? Siis, että miten syötävää löytyy tarpeeksi, edes nyt, kun lunta ei vielä ole? Se yksi sittiäinen tänään, joka uhmasi luontoa kahdessa plusasteessa räpistelemällä, ei juhlapöytää kata. Mutta ällistytti kylläkin. Olisin ottanut siitäkin kuvan, jos olisin voinut.

Seisoin tänään hiljaisella kadulla nokka kohti taivaita. Ojentelin muka kameraa samaan suuntaan, jos joku sattuisi näkemään minut ikkunastaan. Niska oli naksahtaa. Tuijottelin variksia ja harakoita ja kuuntelin niiden raakuntaa. Yhtenä kesänä olin melko varma, että joku varis oli ottanut vaikutteita naapurilta tai sitten se oli adoptiokyyhky. Raakunta oli nimittäin puoliksi kujerrusta. Harmi, etten kuullut sitä hauskaa kruullrrutusta kuin muutaman kerran. Ehkä se saatiin pian ruotuun tai jotain vähemmän mukavaa.

Lintujen laulua muokkaa ilmeisesti yhtenä tekijänä ympäristö, mitkä äänet kuuluvat missäkin ympäristössä. Kaukana liikenteen melusta laulu on vivahteikkaampaa ja pidempää. Toiset linnut ovat mestarimatkijoita, joiden repertuaariin kuuluuvat muut lintulajit ja jopa kännykät :) Se on varmaa, että yleisellä tasolla puhuttaessa, lintujen liverrys (ei karjunta) on minun korviini kaunista ja rauhoittavaa.

Olivier Messiaenia sattui eteeni netissä. Hän on kaiken tiedon lähteen mukaan valtavan kuuluisa säveltäjä ja siirtänyt linnunlaulua musiikkiin. Löysin jopa hänet itsensä kertomassa linnunlaulun rytmiikasta pianoääninäytteiden kera. Hmmm.

Aivan uskomattomia ja ihmiselle niin tuttuja piirteitä lintujen laulusta voit hymyillen lukea täältä.

Jos haluat vinkkejä lintujen ruokintaa, klikkaa tästä.

Frankin ja Millin lumipallokomeetat

Luin eilettäin avaruustutkija Louis A. Frankin lumipallokomeettateoriasta ja etsiessäni netistä lisää tietoa törmäsin lopulta Frankin itsensä kirjoittamaan tilitykseen. Frank oli ollut arvostettu tutkija, joka oli mm. analysoinut Saturnuksen renkaita ja muitakin juttuja, jotka maallikolle eivät paljoakaan kerro. Hän oli pätevä, lahjakas, uransa huipulla, kunnes. Niin, kunnes hän assistenttinsa kanssa kertoi tulleensa johtopäätökseen: jostakin avaruuteen lähetetystä vehkeestä kauempaa saadussa suttuisessa kuvassa olevat mustat pisteet ovat lumipallokomeettoja, jotka päivittäin suuressa määrin lähestyvät maapalloa. Niitä ei ole aiemmin havaittu, koska jopa talon (hiukan epämääräinen mitta) kokoiset lumipallot ovat vain jäätä, eivät tomua/kiveä ja ne hajoavat jo maapallon magneettikentässä ennen ilmakehää höyrystyen ja päätyvät vetenä maapallolle. Piste. Näin ollen maapallolle aikoinaan syntyneet meret ja ylipäätään kaikki vesi olisikin peräisin avaruudesta. Ja taas näin ollen myös ihmisen alkubakteeri tai mikä liekään, olisi hyvinkin peräisin avaruudesta. Hups. Siinä se tuli. (En tosin ole varma, liittyikö ihmisen alkuperä-ajatus Frankin teorioihin, vai oliko se jonkun toisen johtopäätelmä veden mukana tulevista elementeistä. Se varmaan selviäisi lukemalla Frankin kirja: The Big Splash A Scientific Discovery That Revolutionizes the Way We View the Origin of Life, the Water We Drink, the Death of the Dinosaurs, the Creation of the Oceans, the Nature of the Cosmos, and the Very Future of the Earth Itself)

Frank tyrmättiin ensimmäisellä kierroksella ja toisella ja kaikilla tulevilla. Entiset ystäväkollegat olivat entisiä ystäviä. Frank itse totesi: ”Tiedepeli on raakaa, voin laskea yhden käden sormilla ne kriitikot, jotka kritisoivat asiaa tieteellisen asiallisesti. Kaikki karttoivat minua. Asiat menivät pidemmälle kuin olisin voinut uskoa. Olin siinä pisteessä, että matkustaessani kokoontumisiin, söin yleensä yksin tai joku läheinen fyysikkoystävä istui kanssani.” Hänen esittämiään tutkimusaiheita ei enää hyväksytty.

Pitkästi kerrottu, solahdin niin kovasti taas mukaan Frankin kokemuksiin. Oli ilta, kun luin näitä, sitten sattui niin, että puoliskoni ajatteli varmaan yllättävänsä minut iloisesti. Hän nosti päätään omalta sähköpostiltaan ja totesi: ”Ollaan tässä sisarusten kanssa pari päivää pohdittu…” PAM! Se tuli kuin potku mahaan. Eikä puolisko tajunnut, missä mennään. Ei nähnyt sitä mustaa lumipallokomeettaa, joka paukahti kuin turvatyyny kylkiluiden alla ja jäykisti leukaperät lukkoon. Minut oli jätetty ulkopuolelle. Ohos. Nyt kun kerron tästä, päässäni soi laululeikki: ” Ja linnan muurit kohoaa, kohoaa, kohoaa…” Minä nimittäin katselin puolisoa muurin lävitse. Luulen, että siinä kohosi itse asiassa kaksi muuria tosi tiukkaan tilaan pöydän yli, puoliskolla omansa. Otin aikalisän ja menin ronkkimaan astianpesukonetta. Voit rauhassa ajatella, että pakenin tilanteesta. Niin tein.

Jos et huomannut, puoliskoni ei tehnyt mitään väärää, vaikka millisekunnissa niin päätin. Muistoni laukesi ja lukitsi minut tunteeseen, jonka olen kokenut historian havinassa, ihmisikäni sitten ja sen jälkeen monesti elämäni varrella. Alexander Loyd kirjoittaa samasta asiasta. Tein käytännössä sen, mitä teoria toteaa:  en ollut enää tässä hetkessä, elin tunnemuistoani sieltä jostakin. Ei auta, että syytän jotakuta menneisyydessä. Siis huomaathan: minua ei auta, että pidän kiinni tästä tunteesta. Talon kokoinen jääpallo paukahti eilen minun kehoni sisällä, ei kenenkään muun. Ja koska minä pidän kiinni tästä tunteesta, vain minä (ei äitini tai siskoni) voin sen päästää irti ja vapautua. Ei se helppoa ole, mutta ymmärrän sen. Irtipäästämisen tiellä annan anteeksi itselleni, että olen säilönyt tunnetilani eteisen hattuhyllylle, näppärästi mukaan otettavaksi. On aika heittää epäkelpo tavara tunkiolle. 

Eteisen hylly on muuten tupaten täynnä, ihan niin kuin meillä asuisi puoli komppaniaa väkeä. Ei tule vilu pääkoppaan, eikä aurinko häikäise, kun pistää päähänsä sekä pipot että lippikset. Vai?

Frankille vielä terveisiä, hän siirtyi toukokuussa avarampaan ulottuvuuteen ja varmaan tietää nyt tarkemmin lumipalloista, komeetoista, maailmankaikkeudesta ja tunnemuistoista pääsemisestä kuin kukaan täällä.