Annoin luvan itselleni

Minulla on ollut kummallinen olo koko illan, ensin pinnistelin normaaliin tapaan, että ikävämmät työasiat eivät yltyisi cykloniksi pään sisällä. Päivä sisälsi sessiokeskusteluja, joiden tarkoitus oli avustaa henkilökunnan keskinäistä kommunikointia ja toisen työn arvostamista. Ihan putkeen ei tänään töissä mennyt, mutta kohtuudella kuitenkin. Hetki sitten en voinut vielä käsittää, miksi hilpeyden ja onnellisuuden tunne tuli yhtäkkiä tavallisen tyhjän tylsyyden tilalle. Teinkö kotona jotakin erikoista, eeeen kai? Miksi, siis huhuu Sitruuna, miksi olet niin keveällä mielellä, vaikka huolta ympärillä riittää?

Vaihtoehtoja on monta, tai sitten kaikki sattumoisin tähän iltaan tupsahtaneet jutut vaikuttavat yhdessä. Painelin kävelylenkille suoraan työmaalta. Yli puolet matkasta vatvoin käytyjä ja käymättömiä keskusteluja. Lopulta potkaisin itseäni persuuksille ja

1. annoin itselleni luvan iloita mielikuvittelusta: mitä tekisin, jos voisin järjestää työpaikalle yllätysmaailman välittämättä realiteeteista tai siitä, onko se jonkun mielestä typerää. Ajattelin, miltä tuntuisi hassutella pienten asiakkaiden kanssa.
2. joulustressiä vältellessä katsoin yhden sarjan päätösjakson, johon oli käsikirjoitettu edes kahdelle ihmiselle lopuksi yhteisymmärryksen iloa ja onnellisia hetkiä läheistensä kanssa. (joojoo, se on vaan tarinaa, mutta peilaan tosi herkästi näkemiäni tunnetiloja, näyteltyjä tai aitoja)
3. mieleen putkahti työkeskusteluista kahden kollegan toteamus, jotka epäilevä mieleni luokitteli aidoksi ja vilpittömäksi lausahdukseksi: "minä en pystyisi tekemään tuota työtä [jota minä teen], se on vaikeaa". Olin ällistynyt sen kuullessani, tosin luulen, että kyllä he siihen pystyisivät. Mutta ajatus siitä, että työni ei olisikaan muiden silmissä vähemmän arvostettavaa...

Yllä oleva teksti on roikkunut julkaisematta. Maailman verran tapahtumia on vyörynyt ohitse sen jälkeen ja yksi asia ylitse muiden on ollut viimeiset viikot hukassa: se mistä puoli vuotta sitten kirjoitin. ILO. Sen lisäksi vierelle hyppäsi epäluottamus elämään. Jättimäinen e-luottamus kävelee niin kiinni kyljessä, että valokennolla toimiva navigaattorini lakkasi toimimasta. Olo on kuin animaatiossa, siis siinä, joka kertoo lapsen tunteista, ilon taistelusta olla aina ohjaksissa, mutta suru meni pilaamaan kaiken.

Sitruunan työn vaihtuessa pitkään sairaslomaan, alkoi sisäinen toivo säröillä kiihtyvällä tahdilla ja humps. Syvän kaivon pohjalta on vaikea nähdä ympäröiviä mahdollisuuksia tai hyviä näköaloja. Sikäli kuin joku sattuu tätä lukemaan, voin kertoa, että tunnetiloihin on tullut taas lisää skaalaa, joten ehkä tästä lopulta jälleen noustaan, näkyvin osoitus siitä on, että kirjoitan juuri tätä. Ja se, että kiltti ja aina totteleva Sitruuna päätti kuunnella kehoaan vielä hetken vastoin lääkärien määräystä. Annoin luvan itselleni.

Vanhat, persoonansa esiin kasvattaneet puut ovat olleet tukenani (aviopuoliskon ja lähipiirin lisäksi). Niille ei ole tarvinnut varata vastaanottoaikaa, vain saada itsensä liikkeelle etsimään terapiapuuta, joten kiitos sekä puilleni että kuskille, joka on toiminut navigaattorinani.