Hi! How are you, sanoo tyyppi, jonka tapaan ensimmäisen kerran. Ja hups, olen ihan häkeltynyt. Jauhot suussa, vaikka tiedän, että kysymys on fraasi. En saa suustani ulos muuta kuin "Fine", loppuosa "thank you" tai "and you?" jää sanomatta, koska mietin, olisiko sittenkin pitänyt vastata, mitä olen puuhaillut tai kuinka minulla oikeasti menee. Ehkä se vielä joskus onnistuu, lopun kohteliaisuusfraasittelu.
Luin aikaa sitten juttuja siitä, kuinka en todellakaan ole ainut suomalainen hämmentyjä. Miksi? Onhan meillä tapana silloin tällöin tokaista toisillemme: "Mitä kuuluu?", eikö se tarkoita samaa kuin "How are you"-tervehdys? Ei tarkoita, ei. Mutta eipä aleta yleistämään, puhun vain oman epäglobaalisen itseni puolesta, eli Sitruuna ei kysy ventovieraalta ensimmäisen kerran tavatessaan: "Mitä sinulle kuuluu?" Sehän on urkkimista! Jos Sitruuna oikein kohteliaaksi yltyy, hän ojentaa kättään ja toteaa: "[Olen] Sitruuna Melissa, hauska tavata" ja sitten keskustellaan säästä. Jos keskustelu etenee, voidaan puhua muustakin.
Tuttavankaan heittämään "Mitä kuuluu?"-kysymykseen ei välttämättä aleta kertoa juurta jaksaen, mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime näkemän. Tai no, toisinaan kyllä. Jos vastaajapuoli sittenkin päättää sydämensä kyllyydestä avautua, niin yleensä kuullaan suruista, murheista tai elämän epäoikeudenmukaisuuksista. Harvoin kukaan taitaa tokaista:"Tosi hyvin menee, kuinka sinulla?" Ennemminkin kierretään asia:"No, mikäs tässä. On niin harmaa keli, ei taida tulla lunta, joko sitä sulla on talvirenkaat alla?" Tosin näinä päivinä on pakko aika usein toisen suusta kuulla tai itse kertoa, että työttömänä ollaan, niin hyvin täällä Suomessa yleisesti menee, ei tosiaankaan ole: "Fine, thank you".
Suomalaisen fraasi-tönkköys on niin moneen kertaan netissä jo kerrottu, että en olisi enää mutissut aiheesta, mutta tänään avautui Sitruunalle, aka minulle, ihan uusi ulottuvuus tässä asiassa. Illalla marketin kassalla oli sanavalmis kohtelias nuori suomalaismies. Vastattuamme tavallisempiin kysymyksiin, pikkupussitetaanko "tiput" (grillibroileri) ja pakasteet:"Kiitos kyllä" ja "Ei kiitos tarvitse" seurasikin jotain muuta. Tuikituntematon kassa lausahti meille:"Ja miten teidän päivänne on sujunut?" Salamasekunnissa kävi mielessä, "MITÄ? Pitääkö minun nyt kertoa, mitä olen tehnyt tänään? Ei ole totta?" ja reaktioni oli seuraavaksi täydellinen ääneen nauruun purskahdus. Kassan takaa katsottiin minua vakavana, kumppanini oli kauppakasseja pakaten vaiti, eikä kukaan jonossa ymmärtänyt miksi tuo ihminen nauraa päin kohteliaasti keskustelevaa asiakaspalvelijan naamaa? Kassa jatkoi nauruni kuivahdettua yksinäisyyteensä : "Oliko siinä [kysymyksessä] jotakin? Ei tietenkään tarvitse vastata, jos ei halua." Nolona yritin paikata tilannetta:"Kiitos hyvin" ja ihan pikkuisen liian pitkän tauon jälkeen muistin:" Entä sinun päiväsi?" Kassa vakavana: "Hyvin on mennyt. Hyvää illan jatkoa teille." "Kiitos samoin", komppasin kuten tavallisesti.
Autolle mennessä yritin saada ymmärtämystä kumppanilta, mutta vastaan tuli vain ykskantainen toteamus:"Minua ei naurattanut." Olen ilmeisesti jäämässä hämmennyksineni alati harvenevaan joukkoon. Jos jotain positiivista tapahtuneesta kassakohtauksesta yrittää kaivella, niin edes viiveellä "and you?"-osio lopulta putkahti ulos minustakin. Silti pieni ääni piipittää ihan ihan sisimmässä sopukassa sisuksissani, että jos kysytään "Miten päiväsi on mennyt?" pitäisi siihen olla mahdollista myös oikeasti vastata, jos niin haluaa. En vain usko, että takana ollut kassajono kovasti olisi kiitellyt, kun olisin aloittanut: "Nousin kuule aamulla jo klo 7, vaikka mulla oli vapaapäivä, mutta kun oli pakko. Väsytti kyllä. Sitten ajoin navigaattorin ohjeilla naapurikaupunkiin ja ihmettelin, minkä taivahan tähden tällä reitillä on kaks kilometrin pätkää 80 km/h, kun muuten ajetaan 30 km kuuttakymppiä..."
Kannatan sitä muuten, että kysellään toisiltamme "Mitä kuuluu" ja ollaan valmiita myös kuuntelemaan vastaus. Ystävääni lainaten totean: UGH ja vaikenen.
