Viis siitä?

Seisoin tihkusateessa pysäkillä ja ihmettelin, missä bussi kuhnii. Aamuni ei ollut auvoinen, mölysin sängyssä herättyäni ja todettuani, että kaikki on ennallaan. Olen kiitollinen periaatteessa, kuten yritän olla. Siis kiitos, kaikki on hyvin, paitsi että en tunne kaiken olevan hyvin. Parin viikon takainen ohje, tai tehtävä, kirjata ylös unet, jotka muistan, alkaa olla melkein lopuillaan. Tiesin tuloksen jo etukäteen. Näen unissani edellisen päivän rippeitä kierähtäneellä twistillä. Sen lisäksi näen joka yö sen, mitä joka päivä tunnen: olen huono, kun en tee töitä, kuten muut. En edes pystyisi tekemään töitä kuten muut, vaikka minut yllättäen ja äkkiarvaamatta jonkin työtehtävän eteen työnnettäisiin. Ainut selkeä lause, jonka unessa yhden työn alla ajattelen on täsmälleen näin: ”Älä enää tämän jälkeen tee näitä töitä.” Muistan ajatuksen aamulla erittäin selkeästi. Ole kiltti, muista tämä nyt, nämä työt eivät ole enää minun. Anna jo vapautus itsellesi edes yöllä.

Toinen yhtä hassahtanut ohje, jonka jatkuvasti tunnun saavan on: katsele ja kuuntele. 

Katselin pysäkillä lätäkössä tapittavaa viisi senttistä. En edes aio nostaa sitä ylös, kuka viis senttisellä mitään tekee? Kumarrun vähän, sen lisäksi, että se on kuralätäkössä, se näyttää niin kuluneelta, että onko se edes raha? Bussia ei kuulu. Kävelen edes takaisin muutaman kerran. Potkaisen kolikkoa kokeeksi: jos kengän kärki edes siihen osuisi. Katos vaan, miten se noin näpsäkästi nousi kyljelleen, että ihan kieri pitkin vetistä pysäkkiä. Ei auta, pakko noukkia se ylös. Kuivaan kolikon housun lahkeen suuhun, se nyt on joka tapauksessa kostea. Laukussa on vesipullo, josta lirutan kuraisille sormille näennäisen huuhtelun. Nyt kolikko on taskussa ja sen eteen on jo tehty työtäkin, noukittu ylös. Jos se on minulle arvoton, niin voin heittää sen ohi mennessäni vaikka seuraavaan joulupataan.

Keskustassa hyppään bussista ja joudun hetken kuljuilemaan ennen lyhyttä tapaamista rokotusneulan kanssa. R-kioski huutelee kadun toiselta puolelta, että on aika vaihtaa neljän euron arpavoitto uuteen yritykseen. Kioskin sisällä edessäni on täti, joka on paneutunut veikkausharrastuksen syvemmälle tasolle. Vaihdan jalkaa ja odotan kunnes kaikki vanhat kupongit on tarkastettu ja useampi uusi viritelty. Astun tiskin ääreen ja lätkäisen siihen raaputetun arvan. ”Vaihdan tämän uuteen.” Napakasti todettu. Olin nimittäin jo miettinyt jokusen minuutin, että ehkä tämä paikka ei olekaan se oikea. Ojennan käteni yhtä arpaa kohti, mutta viime tipassa käteni kääntyy viereiseen pahvilipareeseen. Siirryn raaputustiskille kioskin oven viereen ja kaivan taskustani SEN viisi senttisen. Raapsraapsraaps, no silleen, yläkerran risti-nolla oli suosiollinen. Raapsraaps, oho, ikinä ennen, siis ei todellakaan ikinä ennen ole voittokertoimeksi tullut mikään muu kuin 1. Arvaa, mikä se oli? Juu. Viisi. Siis taskussani on nyt viis senttinen ja 5x4 e:n pahvi. Mitä sinne vielä tuppaisi?

Kävelin ohi mainoskyltin, siitä silmiini osui lause: ”Tänään voi aloittaa hyvän tulevaisuuden.” Ok. Minä yritän. Pliis, minä yritän taas ja taas. Katselen ja kuuntelen. Tuntemattoman tädinkin kanssa juttelin pyörätiellä, hän linkkasi edelläni kauppakasseja kantaen. Täti ei antanut kassiaan minulle (maksetut ruuatko tuntemattomalle, en olisi itsekään antanut) kannettavaksi, mutta kertoi kyllä, ettei kävely kasseista ole kiinni. Lonkkaleikkaus oli tulossa ja jalkateriinkin sattui. Totesin, että valitettavasti en pysty häntä itseään kantamaan, mutta hyvää loppupäivää joka tapauksessa. Joten en voi julkisesti kertoa tehneeni hyvän työn, mutta omasta ilosta kerron kuitenkin, että hetken jaoin sen kävelyreitin toisen kanssa edes puhuen suoraan toiselle ihmiselle. Ilo oli minulla. Ja minä kuuntelin.