RAKASTAN HAUSKOJA LOKEROITA, LAATIKOITA JA SALAKÄTKÖJÄ
Haluan lokeroida kaiken, jotta saan turvallisen olon. Tämä asia lokeroon 5, tuo ihminen lokeroon 2. Jos lokeroitava pistää hanttiin, miltä se minusta tuntuu? Harmistun? Suutun? Annan olla? Ryömiikö tuo ryökäle ulos paikasta, johon sen halusin asettuvan, ei tule kuuloonkaan!
Minä haluan uskoa Jumalaan, joka loi minut ja kaiken muun. Jos oikein tosissani uskon kaiken Luojaan, on minun uskottava myös siihen, että Luoja tietää, mitä teki luodessaan minut, sinut ja hirvittävän paljon kaikkea-kaikkea-kaikkea-kaikkea muutakin. Vai onko kaiken-kaiken luomisessa niin suuri työ, että jokin meneekin välillä pieleen? Ei mene, uskon pitäisi kuiskuttaa. Mutta en voi olla varma. Minä epäilen, että joku ei sittenkään istu muotissaan, siis asia pitää oikaista, kitkeä ja heittää pois kaikkien silmistä. Tai ainakin minun silmistäni, sillä minä olen oikeassa. Lokero on oikea järjestys, erityisesti minun lokeroni. Tiedän sen siitä, että minun kulttuurissani se on yleisesti hyväksytty lokerikko.
"Kauneus on katsojan silmässä." "Kun ihminen on kaunis sisältä, on hän kaunis kaikin puolin." Eikö? Liirumlaarum, utopista sanahelinää. Sillä jos näytät tuolta ulospäin, olet sitä myös sisältä. Äläkä rupea vaikeaksi, olet jo lokerossani numero 1, sillä kuulut sinne, vaikka mitä väittäisit. Luoja teki sinut tuollaiseksi, miksi yrität olla jotakin muuta, suututat vain muut Luojan luomat.
Ympäripyöreää, mutta ehkä alat päästä jyvälle? Kuulin jokin aika sitten ajatuksen, joka sanottiin lämpimällä ja rakastavalla sydämellä: "Joskus ihmisen sisin on tullut maailmaan väärissä kuorissa." Onko se Jumalan tekemä virhe? Vai tarkoitus? Suuri tuska siitä ainakin tulee sekä väärissä kuorissa asuvalle sielulle, että hänen rakkailleen. Joko yrität survoa itsesi väärään lokeroon tai pyrit luomaan itsellesi kuoret, joissa sielusi tuntee olevansa kotona. Joka tapauksessa ympäristösi vetää herneen nenäänsä ja osoittaa sen monin (ikävin) tavoin.
Voinko kuvitella itseni tilanteeseen, jossa minun halutaan olevan täysin muuta, mitä itse tunnen olevani? Enkä tarkoita nyt, etten halua siivota tai olla kokouksen varapuheenjohtaja. Jos siis olisin nainen, mutta minua kuitenkin itsepintaisesti sanottaisiin mieheksi, koska kehoni näyttäisi mieheltä. Käytökseni olisi oltava miehelle sopivaa, seurustelu olisi sallittua vain naisen kanssa, koska kehonihan siis olisi miehen, vaikka mieleni olisikin naisen identiteetti. Yritän ajatella. Olen nainen, mutta koko ympäristö vaatii minua olemaan mies. Ahdistaa. Itkettää. Aika karmeaa. En halua olla mies, en halua miehen kehoa, se en ole minä. Ja kun sanon sen ääneen, saan vihat päälleni. Julmaa. "Kauneus on katsojan silmässä." Etkö voi nähdä tämän kuoren ohi, kuinka kauneus yrittää olla sisälläni?
Se on hirvittävän vaikeaa, kääntää lokerikkoni ylösalaisin ja antaa asioiden olla hajallaan ilman minun vaatimiani aitauksia Tiedän, että minun on paljon helpompaa olla vihainen siitä, että et halua olla lokerossani siististi siellä, minne sinut laitoin. Ja auta Armias, jos et ajattele samalla tavalla, minulla on oikeus olla järjettömän vihainen sinulle! Olet taliaivo, koska ajattelet väärin, minä nimittäin olen oikeassa tässäkin asiassa. Painu takaisin lokeroosi ja ole onnellinen, että ehkä päästän sinut sinne takaisin. Tai en sittenkään, et sovi enää alkuperäiseen lokerooni, pilasit sen.
Jumala (tai mitä ihmisen kehityksestä ajatteletkaan) nosti sinut jostakin syystä jo syntyessäsi ylös lokerosta 1. En tiedä miksi, ehkä siksi, että minun lokerikkoni ei olekaan täydellinen.
