keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Sitruunan vastaanotolla kuultua

Vastarannankiiskenä oleminen on turhauttavaa. Tietää kyllä, että lunta tulee tupaan, mutta kun -. Toivon löytäväni fyysisen ja henkisen terveyden viisastenkiven, jolla parannan läheisteni oloa ja tietenkin omaanikin. Minun ahtaassa päässäni on sitkeä ajatus, että tätä tavallista latua, jota ihmiset (/minä) tällä hetkellä taapertavat eteenpäin raskaasti tai kevyesti, ei ole tarpeeksi hyvä. Se menettelee, mutta asiat voisivat olla niin niin paljon paremmin. Niin hyvin, että olisi melkein kuin Paratiisissa. Siitähän ollaan kaukana kuten Aurinko on Maasta tai enemmän (huomaa, että pari tekstiä sitten mietiskelin kosmosta). Eli tämä valtavirta on uoma, johon jostakin perustellusta tai sattuman syystä on päädytty.

Tässä kohtaa nousee ensimmäinen vastatuulenpuuska, joka pauhaa korviini: valtavirtaan on päädytty tieteellisesti tutkitusta syystä. Mutta minä senkun tuhisen, että tutkimuksia on miljoonittain, enkä suostu uskomaan, että toisensa kumoavista tutkimuksista läheskään aina on poimittu se lähinnä oikeaa oleva, jonka mukaan aletaan toimia. Toinen vastalausemyrsky seuraa edellisestä argumentistani: Kuinka kuvittelen, että minä vaikkapa lääketiedettä opiskelematta pystyn löytämään sivuvirrasta paremman oikean tiedon kuin ammattilaiset? En pystykään, siksi etsin, kokeilen ja erityisesti toivon. Sisäinen minäni huutaa, että ei olla oikealla tiellä, koska miljoonien ihmisten (täysin hihasta heitetty luku) fyysinen terveys on huteralla pohjalla, jos ollenkaan millään pohjalla. Ja sisäinen olotila myös.

Voidaanko hyväksyä yksittäisten asioitten hoitaminen myrkyllisillä lääkkeillä, jotka vaimentavat tiettyä kipupistettä kehossa, mutta samalla tuhoavat vaikkapa sydänlihasta tai muistia? No voidaan (mutta pitäisikö?), näin tapahtuu koko ajan minunkin läheisissäni. Kuulostaa vaihtokaupalta, joka on hirveä. Olen itsekin tehnyt näitä vaihtokauppoja oman kehoni kanssa ja ollut tyytyväinen, että elämäni oletettavasti on sen ansiosta vielä tässä ulottuvuudessa. Hoitava taho laskee riskin tuomat hyödyt ja ojentaa parhaansa mukaan apua. Mutta jos apua tulisi toisin keinoin, luonnollisemmin, ettei tarvitsisi ampua purevaa myrkkykäärmettä tykillä? Eikö näitä tutkimuksia voida rahoittaa? Lääkeyhtiöt eivät pysty, jos tuloksena ei saa tuotetta myytäväksi. Luulen lyhyellä matikkapäälläni, että valtio pitkällä jaksolla voittaisi terveyskustannuksissa, jos kansa lääkkeitä ja hoitoja edullisemmalla tavalla pysyisi terveenä. Juuh, tässä taloustilanteessa olen maalaistieteellisispohjaisen ehdotukseni kanssa piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkässä jonossa.

Nyt astun tieten tahtoen vieläkin ohuemmalle jäälle. Kysyn näistä tutkimuksista, jotka etsisivät kehon oikealle toimintamekanismille tarvittavia ravintoaineita eli kääntäen: puutetiloista johtuvia toimintahäiriöitä, miksi niistä ei kerrota, vaikka niitäkin on tehty?

Sikäli kuin kolesterolitietämykseni on oikea (perustuu lukemaani amerikkalaislääkärin, Al Searsin, kirjaan, The Ageless Heart Manual) ns. paha kolesteroli, joka tukkii suonia, on kiitänyt suoneen, koska siellä on tulehdustila. Pahan kolesterolin tehtävä kehossa on tarpeellinen ja oikea, sen pitääkin olla siellä, mutta "hyvän" kolesterolin tehtävä on noutaa tehtävän jälkeen "paha" kumppaninsa takaisin kierrätyssysteemiin. Koska "hyvä" kolesteroli on määrällisesti alakantissa, se ei kykene tehtäväänsä ja paikko-kolesteroli jää kikkimään paikoilleen ja kovettuu tukokseksi. Sen sijaan, että kehoon lisätään sydänlihaksen ja muistin tuhoaja statiinia (ja saksalaistutkimuksen mukaan myös erittäin epäilyttävästi sydänkohtausta lisäävää kasvistenolia, joka Kanadassa on muuten jo kielletty) pitäisi maalaisjärjen mukaan lisätä hyvää kolesterolia. Joko syömällä sitä sisältävää ravintoa tai oikeanlaisia ravintolisiä. Näin toteutuisi kehon oma ja normaali terveysmekanismi ilman myrkyllisiä haittavaikutuksia. Statiinin tehtävähän on vähentää "pahan" kolesterolin määrää, jotta se ei tukkisi suonia. Eikö oikeampi menetelmä olisi pyrkiä vähentämään syytä, tulehdusta, joka kerää "pahaa" kolesterolia? Ja lisätä samalla hoitokeinoa sekä tulehduksen taltuttamiseen (tutkimalla puutostiloja niissä ravintoaineissa, jotka ylläpitävät tervettä kudosta) että turvaamalla "hyvän" kolesterolin määrä tärkeään tehtäväänsä.

En kuvittele keksineeni/esittäneeni viisastenkiveä toistamalla toisten sanoja. Mutta kuvittelen, että tekemällä tällaisia tutkimuksia suunnattomasti enemmän ja tukemalla näiden tutkimusten tekemistä pelastavien lääkkeiden rinnalla, päästäisiin eri raiteelle tekemään parempaa matkaa. Tukemalla ihmisen normaalia terveysjärjestelmää ensin puutostiloja kartoittamalla ja niitä korjaamalla ja toisena ja kolmantena tulisivat järeät lääkinnälliset aseet.

Vastatuuli puhaltaa niin kovaa, että Sitruunan ääni häviää. Silti nousen taas ja taputan itseäni lohduttavasti olalle. Minä olen minä. Tämän palstan tehtävänä oli etsiä kysymyksiä. Kaipa joku muukin lääkäri ja maallikko on siellä jossain samoilla aatoksilla.
(Tässä linkki mikroskoopilla tehtävään verianalyysiin ennen ja jälkeen annettujen lisäravinteiden. Video on vuodelta 2001.)


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Epävire – synonyymi: huono sointinen, ottaa korvaan



Mikähän vireeni on nyt epä? Kummallisia painostavia uneksumisia pukkaa ja yö oli kuin palapeli, jossa on 1000 palaa koottavana. Jossain vaiheessa totesin, että mahtaa kelloradio soida ihan justiinsa, kun tusina kertaa olen herännyt sätkimään peittoa pois ja vetämään takaisin. Katsoin kelloa, 2.50. Sen jälkeen en viitsinyt vaivautua yöpöydän suuntaan, puoli tuntia varmaan olisi jokaisesta edellisestä katsomisesta.  Olen hirmuisen tyytyväinen, että nukahdin sen miljoona kertaa viime yönä, siis joka kerta sen jälkeen, kun poksahdin hereille. Illalla nimittäin totesin alakerrassa tavallista aikaisemmin, että silmät eivät pysy auki, ei millään ja kömmin yläkerran pilkkopimeään makuuhuoneeseen vaakatasoon. Poks. Ei nukuttanut enää.

 Vähän sama juttu, kun istun sängylleni tyynyihin nojaten ja tarkoituksena on sammuttaa normivilkas hereillä olevan ajattelu syvään sisäiseen rauhaan, jota lähinnä meditaatioksi voisi kutsua. Krrrrrrrrrhhhh… pää notkahtaa sivulle ja väen vängällä olen syöksyä unien maailmaan. No, olkoon sitten, annan luvan, nukutaan vähän: valutan itseni vaakatasoon. Poks, olen hereillä.

Tai kun olen istunut sängyssä lukemassa kirjaa ja silmissä alkaa kirjaimet vilistä, lasken kirjan sängyn viereen, napsautan laiskasti valon pois, kierrän kehoni peiton alle suloiseen kippuraan…  Ja hops, hereillä ollaan! Mikä ihmeen vaakatason kytkin sisuksissa luuraa, sellainen nurinperin kääntynyt? Jos istun, en pysy hereillä, jos makaan, en saa unta? Täysin sama ilmiö kuin viime talven tunneilla, joka ikisenä taidehistorian päivänä varustin itseni Cola- ja vesipullolla, piirustuspaperilla ja -vehkeillä, jotta pystyin kuuntelemaan päivän luennot valvetilassa. Kun keräsin hiljakseen kamat laukkuun viisi minuuttia ennen taukoa, tajunta oli sumeta historian havinassa kaksi minuuttia myöhemmin. Aikuisten oikeasti.  Ja juu, ei ole kyse uniapneasta, vaikka oireissa mainitaankin ”Vaikeus pysyä hereillä yksitoikkoisissa tilanteissa”. Kuinka yksitoikkoista on maata hiljaa pimeässä? Sen verran, että rupeaa miettimään, miksi korvissa kuuluu sekä tasainen sirinä, että pumppaava shhh-shhh? Aikani etsittyäni sydämen sykettä, jota ei tuntunut rinnassa, kaulalla eikä ranteessa, totesin sydämeni pysähtyneen. Apua. Suunnilleen viidennellä yrittämällä ranne sykkii vaimeasti täsmälleen samassa tahdissa korvien suhinan kanssa. Kuulen siis veren kohinan suonessa. Vau. Kuulenko mitään muuta sisäistä elimellistä tms. asiaa? Heiluttelen varpaita, ei kuulu mitään, eikä sormistakaan. Kallistan päätäni sivulle. Hirmuinen nitinä ja napsahtelu.  Juu, niskani pitää ääntä, mutta minä en nuku. Epävire ei ota korvaan, mutta vähän aivoon kyllä. Taidan kirjoittaa herra Synonyymille lisäyksen nettiin.


Tiedäthän sen vaiheen lapsen kehityksessä, kun lasta yritetään jallittaa sanomalla: ”Ethän vain laita noita housuja jalkaan, ethän?”, kun kehotus ”Laitahan nuo housut jalkaan” saisi aikaan reaktion: ”ENKÄ LAITA!” Olen tullut siihen tulokseen, että kehossani on taantuma esihistorialliseen aikakauteeni. Kehoni ei tahdo mennä nukkumaan silloin, kun mieli tahtoo ja päinvastoin.
Vilkaisin äkkiä MML:n sivuilta ”Tahdon, en tahdo” (ei siis keskustella nyt avioliittolaista, vaikka asian voisi pohtia siltäkin kantilta) -artikkelia. Sivulla todetaan, että tahtomista – lapsen− täytyy harjoitella, että kun varttuneena on aika tehdä isoja päätöksiä/valintoja, ei säikähdä ratkaisujensa vastuuta. [Sitruuna tuumii mietteliäänä] Aika nappiin meni, olen taantunut tuossa asiassa totaalisesti, entinen ”tiedän, että haluan tämän, en tuota”-tyyppi on häipynyt sivuovesta vähin äänin, kun masentava ”voi ei, en haluaisi tätä, mutta se taitaa silti osua minulle, anteeksi, saanko mennä verhon taakse seisomaan?” -torvi koputtaa olkaani. Mutta että henkilökohtaisen evoluutioni saatossa surkistunut tahto-minäni olisi asettunut vaakatasokytkimenä unenselättäjäksi, ei sentään?

 Voisiko joku keksiä minulle automaattisängyn, joka vireystason mukaan surisee istumasta vaakaan ja takaisin? Ja viilentää ja lämmittää patjaa kehonlämmön mukaan, ettei olisi tarvetta sätkiä peiton kanssa niin tiuhaan? Mutta en silti investoi sellaiseen, kun sänkysysteemi olisi kuitenkin liian kallis, enkä ole varma onko se meno-erällisesti kuitenkaan tarpeeksi tärkeää, vaikka uneni ovat tuhannen silppuna. Tahdon, mutta en tahdo maksaa siitä.

Onneksi apua tarjoaa tuuletin ja kaikenlaista muuta selitystä kuukletin. Etsin selitystä, mutta ensin olisi löydettävä jähmeästä päästäni oikea sana epävireiseen... tuota... rytmiin…käyrään…? Ahaa, biorytmiä etsin. No niin. Äkkiähän se selvisi, kaikki käyräni ovat tällä hetkellä netin mukaan miinuksella. Ei mitään hätää, sanoo nettibiorytminlaatija: ”Parempi löysätä, katsoa tellua, lukea kirjaa tai pelata tietokoneella, vaikka sinuun kyllästynyt kumppani jäkättäisikin (näin siellä luki).” Öö, Rouva Sitruuna on nyt vähän hämmentynyt, mahtaisiko tietokonepelien alkeidenopettelu luistaa nyt yhtään?

torstai 8. tammikuuta 2015

Cosmoscaruselli



En oikein vakavasti ole uskonut koskaan kuuhulluuteen. Luin vasta juttuja, tieteellisiä, siitä kuinka kosmiset asiat vaikuttavat luontoon, kasveihin, eläimiin ja ihmisiin. Ne ovat tavallisia juttuja, niitä ei pidä mitenkään ihmeellisinä. Totta kai kukka kääntyy auringonvalon suuntaan tai sulkeutuu valon vähetessä. Mikä ihme se on, ihan tavallista, loogista. Vuorovesi liittyy kuuhun ja sen vetovoimaan, siis totta kai, näinhän on opetettu. Linnut ja ilmeisesti jotkut merenelävät suunnistavat vaelluksillaan magneettikenttien mukaan. Ok. Ihmisen iho, auringonsäteily ja D-vitamiini liittyvät toisiinsa. Auringonvalo, melatoniini ja unirytmi ovat kimpassa. Tuttuja juttuja. Auringon myrskystä seuraa täällä sähkömagneettimyrsky (menikö oikein?), joka tosi rajuna iskiessään tiedetään lamauttaneen satelliitteja ja maanpinnallakin vaikuttaneen sähkölaitteisiin ja aiheuttaneen sähkökatkoja. Eihän tässä mitään uutta, paitsi että en ole koskaan ajatellut näiden olevan mysteerisiä kosmisia vaikuttajia.

Carolus Linnaeus alias Carl Linnaeus alias Carl von Linné hoksasi 1700-luvulla, että jotkut kasvit avaavat ja sulkevat kukkansa niinkin täsmällisesti, että niistä saattoi katsoa aikaa kuin kellosta. Kituvista kasveistani ei näe kellonaikaa, jotain muuta niistä varmaan näkee. Jouluvalot on tungettu komeron perille ja ikkunan takana on yhä enimmäkseen keskitummaa tai mustansinistä. Hetken kestää kevättalvikukan elämä ja sekin synkkä ja pimeä, mutta kyllä joku kasvis saisi jo tulla teekupin ja aamulehden viereen väripilkuksi kevättä esittämään.


Kosminen vauhti kohti kevättä on kai jotain älyttömän huimaa: leveimmällä maapallon kohdalla kierretään maan akselia 1670 km tunnissa, aurinkoa kierretään 107 200 km tunnissa ja aurinkokunta liikkuu/pyörii kuulemma 800 000 km per tunti. Ja lisäksi vielä lähestytään naapuri Andromedaa 470 000 km tunnissa. Ja senkin lisäksi vielä rynnitään 2 200 000 km tunnissa Suurta puoleensavetäjää kohti. Menee täysin yli ymmärryksen. Jos joku osais tuosta laskee, kuinka tsikastriljoonan kilometrin päässä se kesä yhä on, niin en halua edes tietää, on se niin kaukana, ettei megakaukoputki riitä ja eväät loppuu kesken. Eikä se (kesä) taida koskaan olla samassa kohdassa universumissa, vai onko? Siis, että kiepahdetaanko me aina 12. kesäkuuta kello 12.00 täsmälleen samaan pisteeseen koko valtavassa kosmisessa jutskassa? Ei vaikuta mahdolliselta, kun kerran kosmoksen karuselli pyörii edellä mainittuja nopeuksia, eiköhän siinä ole niin monenlaista kierrosta, että kahta kertaa ei samassa pisteessä ikinä olla? (Ja silti Otavan pisteet pysyvät Otavassa.) Ja niin ihmettelen kuinka meidän kesät yleensäkään on millään lailla samankaltaisia vuodesta toiseen. Tai yleensä mikään. Ihmeellistä.  Silmäni pyörivät kattorakenteissa tätä ihmetellessä.

Siitä vauhdista vielä; kun kerran olen niin tottunut tuohon mieLETTÖmän hirvittävään vauhtiin ja pyörintään, etten edes sitä noteeraa, niin miksi sitten yksinkertainen istahdus keinussa (saati sitten maailmapyörässä) saa kasvot muuttumaan viheriöksi? Kosminen hienosäätö?

Luin, että sellainenkin tutkimus on Manchesterin yliopistossa tehty, että koehenkilöitä kuljetettiin vajaa 50 km yliopistolta silmät sidottuina ja niin kauan kuin silmät yhä olivat peitettyinä, koehenkilöt pystyivät osoittamaan opinahjonsa suunnan aika hyvin. Kun silmälaput sai poistaa, homma menikin hankalammaksi. Robin Baker (Manchesterin yliopistolla) keksi seuraavaksi laittaa toiselle ryhmälle sauvamagneettipannan sumuttamaan maan magneettikenttiä ja toiselle ryhmälle asetettiin magnetisoituja metallipaloja pään ympärille. Magneettipäät selvisivät huonommin kuin metallipäät, kun piti osoitella, missä päin pohjoinen on.

Laurentian Yliopistossa Kanadassa huomattiin myös aivojen herkkyys magneettikenttiin, kun itse värkätyillä kentillä saatiin koehenkilöille aikaiseksi mystisiä tuntemuksia. Skotlantilaisessa sairaalassa todettiin potilaiden masennuksen lisääntyvän magneettimyrskyjen jälkeen.. Australiassa laskettiin itsemurhien lisääntyneen magneettimyrskyjen jälkeen. Samaisessa maanosassa tutkittiin myös kuuta ja itsemurhia: naiset myrkyttivät itseään uuden kuun aikaan, kun taas miehet täysikuulla. Synkkää luettavaa ja saa ajattelemaan taas kosmisia tekijöitä. Olisiko niin, että olemme unohtaneet teknologian kehittyessä sen osan itsestämme, joka mielletään nyt pikemmin taikauskoksi ja taruiksi? Pikainen maalaisteoria asiasta tuumaa, että voi olla, että kaikki ei olekaan tarua. Karmean kehno suunnistusvaistoni tarvinnee magnetisoidun hiuspannan magneettikenttien vahvistajaksi, koska ilman niitä käännyn vasemmalle kauppakeskuksen harvemmin käytetyltä ovelta, kun olisi pitänyt tarpoa oikealle. Mutta silti, silti kaipaan näkeväni taivaalla magneettimyrskyn loimuavan ilmentymän, revontulet ja aina nähdessäni kuun yötaivaalla, katseeni sitä hamuilee. Suokaatte se minulle anteeksi (että kaipaan vaarallista sähkömagneettimyrskyä ja synkkyyteen vetävää kuumolluskaa kauniille yötaivaalle). En vain ole itse huomannut, että voisin niistä valahtaa mielensyövereihin? No hitsi, nyt muuten huomasin, että mystiikkaa täynnähän ne aina ovat minulle olleet.

Jos haluat kokea helposti ja pikaisesti todella mystisen skaalan elämästä, mitä ympärillämme on kaikkialla ja koko ajan, klikkaa tästä.