Viis siitä?

Seisoin tihkusateessa pysäkillä ja ihmettelin, missä bussi kuhnii. Aamuni ei ollut auvoinen, mölysin sängyssä herättyäni ja todettuani, että kaikki on ennallaan. Olen kiitollinen periaatteessa, kuten yritän olla. Siis kiitos, kaikki on hyvin, paitsi että en tunne kaiken olevan hyvin. Parin viikon takainen ohje, tai tehtävä, kirjata ylös unet, jotka muistan, alkaa olla melkein lopuillaan. Tiesin tuloksen jo etukäteen. Näen unissani edellisen päivän rippeitä kierähtäneellä twistillä. Sen lisäksi näen joka yö sen, mitä joka päivä tunnen: olen huono, kun en tee töitä, kuten muut. En edes pystyisi tekemään töitä kuten muut, vaikka minut yllättäen ja äkkiarvaamatta jonkin työtehtävän eteen työnnettäisiin. Ainut selkeä lause, jonka unessa yhden työn alla ajattelen on täsmälleen näin: ”Älä enää tämän jälkeen tee näitä töitä.” Muistan ajatuksen aamulla erittäin selkeästi. Ole kiltti, muista tämä nyt, nämä työt eivät ole enää minun. Anna jo vapautus itsellesi edes yöllä.

Toinen yhtä hassahtanut ohje, jonka jatkuvasti tunnun saavan on: katsele ja kuuntele. 

Katselin pysäkillä lätäkössä tapittavaa viisi senttistä. En edes aio nostaa sitä ylös, kuka viis senttisellä mitään tekee? Kumarrun vähän, sen lisäksi, että se on kuralätäkössä, se näyttää niin kuluneelta, että onko se edes raha? Bussia ei kuulu. Kävelen edes takaisin muutaman kerran. Potkaisen kolikkoa kokeeksi: jos kengän kärki edes siihen osuisi. Katos vaan, miten se noin näpsäkästi nousi kyljelleen, että ihan kieri pitkin vetistä pysäkkiä. Ei auta, pakko noukkia se ylös. Kuivaan kolikon housun lahkeen suuhun, se nyt on joka tapauksessa kostea. Laukussa on vesipullo, josta lirutan kuraisille sormille näennäisen huuhtelun. Nyt kolikko on taskussa ja sen eteen on jo tehty työtäkin, noukittu ylös. Jos se on minulle arvoton, niin voin heittää sen ohi mennessäni vaikka seuraavaan joulupataan.

Keskustassa hyppään bussista ja joudun hetken kuljuilemaan ennen lyhyttä tapaamista rokotusneulan kanssa. R-kioski huutelee kadun toiselta puolelta, että on aika vaihtaa neljän euron arpavoitto uuteen yritykseen. Kioskin sisällä edessäni on täti, joka on paneutunut veikkausharrastuksen syvemmälle tasolle. Vaihdan jalkaa ja odotan kunnes kaikki vanhat kupongit on tarkastettu ja useampi uusi viritelty. Astun tiskin ääreen ja lätkäisen siihen raaputetun arvan. ”Vaihdan tämän uuteen.” Napakasti todettu. Olin nimittäin jo miettinyt jokusen minuutin, että ehkä tämä paikka ei olekaan se oikea. Ojennan käteni yhtä arpaa kohti, mutta viime tipassa käteni kääntyy viereiseen pahvilipareeseen. Siirryn raaputustiskille kioskin oven viereen ja kaivan taskustani SEN viisi senttisen. Raapsraapsraaps, no silleen, yläkerran risti-nolla oli suosiollinen. Raapsraaps, oho, ikinä ennen, siis ei todellakaan ikinä ennen ole voittokertoimeksi tullut mikään muu kuin 1. Arvaa, mikä se oli? Juu. Viisi. Siis taskussani on nyt viis senttinen ja 5x4 e:n pahvi. Mitä sinne vielä tuppaisi?

Kävelin ohi mainoskyltin, siitä silmiini osui lause: ”Tänään voi aloittaa hyvän tulevaisuuden.” Ok. Minä yritän. Pliis, minä yritän taas ja taas. Katselen ja kuuntelen. Tuntemattoman tädinkin kanssa juttelin pyörätiellä, hän linkkasi edelläni kauppakasseja kantaen. Täti ei antanut kassiaan minulle (maksetut ruuatko tuntemattomalle, en olisi itsekään antanut) kannettavaksi, mutta kertoi kyllä, ettei kävely kasseista ole kiinni. Lonkkaleikkaus oli tulossa ja jalkateriinkin sattui. Totesin, että valitettavasti en pysty häntä itseään kantamaan, mutta hyvää loppupäivää joka tapauksessa. Joten en voi julkisesti kertoa tehneeni hyvän työn, mutta omasta ilosta kerron kuitenkin, että hetken jaoin sen kävelyreitin toisen kanssa edes puhuen suoraan toiselle ihmiselle. Ilo oli minulla. Ja minä kuuntelin.

Pieniä ystäviä

Lintu istui vaiteliaana pohtien maailman tuulia. Puu kutoi sen ympärille talon, mutta kylmyys hiipi sisään. "Täältä näkee kauas", puu puolusti lehdistä paljaita käsivarsiaan. Se toivoi, että lintu jäisi yli talven sen oksille istumaan. Sitten se ymmärsi linnun kohteliaan vaikenemisen: "Lintu näkee kauemmas lentäessään taivaalla. Minä olen kiinni maassa, enkä pääse tämän ylemmäksi." Linnun kynsi tarttui tiukemmin oksaan, se kiitti lepopaikasta. "Tuletko huomenna?"  Lintu epäröi. Se ei voinut tietää huomisesta.

On jo melkein talvi. Ystäväni kävi lounaalla, vielä muutama ruusunmarja odottaa. Ihme, että niitä vielä on, koska moni käy samalla pensaalla. Ne eivät taida olla ahneita, yhä riittää muillekin. Luulin, että kun parvi tulee, mitään ei jää jäljelle. Mutta on pihlajissakin yhä punaisia terttuja. Onko se luonnon opettamaa viisautta, että jos vedät kupusi täyteen nyt, olet tyhjin vatsoin seuraavan talven?

Orava viilettää pitkin nurmea, keikkuu välillä mieletöntä akrobatiaa ikkunan takaisissa puissa. Kurren vauhdissa kamera ei ehdi edes löytää sitä oksien seasta. Orava ja varikset nurmikolla löytävät jotain suuhunsa. En lakkaa ihmettelemästä, mitä pienet eläimet syövät, kun marjat loppuvat, hyönteisiä ei ole ja maa on lumen alla? Siis, että miten syötävää löytyy tarpeeksi, edes nyt, kun lunta ei vielä ole? Se yksi sittiäinen tänään, joka uhmasi luontoa kahdessa plusasteessa räpistelemällä, ei juhlapöytää kata. Mutta ällistytti kylläkin. Olisin ottanut siitäkin kuvan, jos olisin voinut.

Seisoin tänään hiljaisella kadulla nokka kohti taivaita. Ojentelin muka kameraa samaan suuntaan, jos joku sattuisi näkemään minut ikkunastaan. Niska oli naksahtaa. Tuijottelin variksia ja harakoita ja kuuntelin niiden raakuntaa. Yhtenä kesänä olin melko varma, että joku varis oli ottanut vaikutteita naapurilta tai sitten se oli adoptiokyyhky. Raakunta oli nimittäin puoliksi kujerrusta. Harmi, etten kuullut sitä hauskaa kruullrrutusta kuin muutaman kerran. Ehkä se saatiin pian ruotuun tai jotain vähemmän mukavaa.

Lintujen laulua muokkaa ilmeisesti yhtenä tekijänä ympäristö, mitkä äänet kuuluvat missäkin ympäristössä. Kaukana liikenteen melusta laulu on vivahteikkaampaa ja pidempää. Toiset linnut ovat mestarimatkijoita, joiden repertuaariin kuuluuvat muut lintulajit ja jopa kännykät :) Se on varmaa, että yleisellä tasolla puhuttaessa, lintujen liverrys (ei karjunta) on minun korviini kaunista ja rauhoittavaa.

Olivier Messiaenia sattui eteeni netissä. Hän on kaiken tiedon lähteen mukaan valtavan kuuluisa säveltäjä ja siirtänyt linnunlaulua musiikkiin. Löysin jopa hänet itsensä kertomassa linnunlaulun rytmiikasta pianoääninäytteiden kera. Hmmm.

Aivan uskomattomia ja ihmiselle niin tuttuja piirteitä lintujen laulusta voit hymyillen lukea täältä.

Jos haluat vinkkejä lintujen ruokintaa, klikkaa tästä.

Frankin ja Millin lumipallokomeetat

Luin eilettäin avaruustutkija Louis A. Frankin lumipallokomeettateoriasta ja etsiessäni netistä lisää tietoa törmäsin lopulta Frankin itsensä kirjoittamaan tilitykseen. Frank oli ollut arvostettu tutkija, joka oli mm. analysoinut Saturnuksen renkaita ja muitakin juttuja, jotka maallikolle eivät paljoakaan kerro. Hän oli pätevä, lahjakas, uransa huipulla, kunnes. Niin, kunnes hän assistenttinsa kanssa kertoi tulleensa johtopäätökseen: jostakin avaruuteen lähetetystä vehkeestä kauempaa saadussa suttuisessa kuvassa olevat mustat pisteet ovat lumipallokomeettoja, jotka päivittäin suuressa määrin lähestyvät maapalloa. Niitä ei ole aiemmin havaittu, koska jopa talon (hiukan epämääräinen mitta) kokoiset lumipallot ovat vain jäätä, eivät tomua/kiveä ja ne hajoavat jo maapallon magneettikentässä ennen ilmakehää höyrystyen ja päätyvät vetenä maapallolle. Piste. Näin ollen maapallolle aikoinaan syntyneet meret ja ylipäätään kaikki vesi olisikin peräisin avaruudesta. Ja taas näin ollen myös ihmisen alkubakteeri tai mikä liekään, olisi hyvinkin peräisin avaruudesta. Hups. Siinä se tuli. (En tosin ole varma, liittyikö ihmisen alkuperä-ajatus Frankin teorioihin, vai oliko se jonkun toisen johtopäätelmä veden mukana tulevista elementeistä. Se varmaan selviäisi lukemalla Frankin kirja: The Big Splash A Scientific Discovery That Revolutionizes the Way We View the Origin of Life, the Water We Drink, the Death of the Dinosaurs, the Creation of the Oceans, the Nature of the Cosmos, and the Very Future of the Earth Itself)

Frank tyrmättiin ensimmäisellä kierroksella ja toisella ja kaikilla tulevilla. Entiset ystäväkollegat olivat entisiä ystäviä. Frank itse totesi: ”Tiedepeli on raakaa, voin laskea yhden käden sormilla ne kriitikot, jotka kritisoivat asiaa tieteellisen asiallisesti. Kaikki karttoivat minua. Asiat menivät pidemmälle kuin olisin voinut uskoa. Olin siinä pisteessä, että matkustaessani kokoontumisiin, söin yleensä yksin tai joku läheinen fyysikkoystävä istui kanssani.” Hänen esittämiään tutkimusaiheita ei enää hyväksytty.

Pitkästi kerrottu, solahdin niin kovasti taas mukaan Frankin kokemuksiin. Oli ilta, kun luin näitä, sitten sattui niin, että puoliskoni ajatteli varmaan yllättävänsä minut iloisesti. Hän nosti päätään omalta sähköpostiltaan ja totesi: ”Ollaan tässä sisarusten kanssa pari päivää pohdittu…” PAM! Se tuli kuin potku mahaan. Eikä puolisko tajunnut, missä mennään. Ei nähnyt sitä mustaa lumipallokomeettaa, joka paukahti kuin turvatyyny kylkiluiden alla ja jäykisti leukaperät lukkoon. Minut oli jätetty ulkopuolelle. Ohos. Nyt kun kerron tästä, päässäni soi laululeikki: ” Ja linnan muurit kohoaa, kohoaa, kohoaa…” Minä nimittäin katselin puolisoa muurin lävitse. Luulen, että siinä kohosi itse asiassa kaksi muuria tosi tiukkaan tilaan pöydän yli, puoliskolla omansa. Otin aikalisän ja menin ronkkimaan astianpesukonetta. Voit rauhassa ajatella, että pakenin tilanteesta. Niin tein.

Jos et huomannut, puoliskoni ei tehnyt mitään väärää, vaikka millisekunnissa niin päätin. Muistoni laukesi ja lukitsi minut tunteeseen, jonka olen kokenut historian havinassa, ihmisikäni sitten ja sen jälkeen monesti elämäni varrella. Alexander Loyd kirjoittaa samasta asiasta. Tein käytännössä sen, mitä teoria toteaa:  en ollut enää tässä hetkessä, elin tunnemuistoani sieltä jostakin. Ei auta, että syytän jotakuta menneisyydessä. Siis huomaathan: minua ei auta, että pidän kiinni tästä tunteesta. Talon kokoinen jääpallo paukahti eilen minun kehoni sisällä, ei kenenkään muun. Ja koska minä pidän kiinni tästä tunteesta, vain minä (ei äitini tai siskoni) voin sen päästää irti ja vapautua. Ei se helppoa ole, mutta ymmärrän sen. Irtipäästämisen tiellä annan anteeksi itselleni, että olen säilönyt tunnetilani eteisen hattuhyllylle, näppärästi mukaan otettavaksi. On aika heittää epäkelpo tavara tunkiolle. 

Eteisen hylly on muuten tupaten täynnä, ihan niin kuin meillä asuisi puoli komppaniaa väkeä. Ei tule vilu pääkoppaan, eikä aurinko häikäise, kun pistää päähänsä sekä pipot että lippikset. Vai?

Frankille vielä terveisiä, hän siirtyi toukokuussa avarampaan ulottuvuuteen ja varmaan tietää nyt tarkemmin lumipalloista, komeetoista, maailmankaikkeudesta ja tunnemuistoista pääsemisestä kuin kukaan täällä.

Tajunnan voima

UNIIN SE KOLAHTI

Arvaa vaan, kokeilinko joskus ohjeita, kuinka voi kehittää uniensa tietoisuuteen pääsemistä?  Kyseessä oli jokin Olli Erjannin laatima lista, millä hän oli itse harjoittanut tietoisuutta uniensa aikana. Ei auttanut harjoittelu, jota en pitkään jaksanut kokeilla. Jotakin siinä oli sormien laskemisesta ja seinän taputtamista sen toteamiseksi, onko seinä kiinteä ja pään kääntelyä, pysyykö ympäristö samanlaisena. Tätä siis tehtiin hereillä, jotta samaa oppii tekemään unessa todetakseen epätoden ympäristön. Unessa nimittäin asiat muuttuvat, kun hereillä niiden pitäisi pysyä samana, vaikka päätäsi kääntelisitkin :)

 

Kokeilin siis jokunen päivä sitten rauhoittumista ja ajattelin yhtä ohjeistettua mantraa mielessäni. Sen piti olla hyvää tekevä. Seuraavana aamuna unet olivat... villejä? Kuulin perheenjäsenen aiheuttamaa ääntä, vaikka hän oli jo lähtenyt aikaiseen aamuun. Tiesin, ettei hän enää ole paikalla. Mieleni sanoi niin. Ja taas samat äänet, sanoin uudestaan itselleni, etten voi niitä kuulla, mutta päätin mennä ikkunaan katsomaan, onko auto vielä pihassa ja näin hänet juuri istumassa autoon. Tiesin, että en voi nähdä, koska tapahtuma on jo menneisyyttä. Totesin selitykseksi: ”Aikamme kulkee nyt eri tahdissa.” Ok. Se oli järkeni antama vastaus. Sitten oivalsin: Olen unessa! Se oli todella huomioni aukaiseva oivallus, tajuntani valpastui 100%. Odotin hetken heräänkö tähän hätkähdyttävään huomioon ja totesin ilahtuneena, että olen yhä unessa. Ajattelin: ”Voin tehdä mitä haluan.” Olin katonrajassa, huone esti minua nousemasta korkeammalle, päätin avata oven ja sanoin mieleen nousseelle huolelle: ”En nouse avaruuteen, vaikka katto ei ole pitelemässä minua.” Totesin, että olen nyt tylsä, kun en muuta keksi.  Ehkä joskus, kun herään taas unessani, minulla on valmiiksi mietittynä jotakin erikoisempaa, jota haluan tehdä tai nähdä. Ehkä. Lentämistä seuraavat viimeiset ­− ennen oikeaa heräämistäni − pelästyttävät unikokemukset jätän kyllä mieluummin näkemättä ja tuntematta. Joten en taida suositella tätä kuitenkaan ihan hetimiten. Tai, no... jos haluat vilkaista Erjannin netissä olevaa opasta, sen pitäisi löytyä tästä: http://www.selkouni.fi/

Talvikellojen alaiset, kunnes taas kesäaika koittaa

KUUKAUDEN CUCKOO

Olen virallinen hurahtaja.  Kohkaan aina siitä, mitä olen viimeksi löytänyt. Ravinnossa kävin läpi sitä sun tätä ja kokeilin 5:2-dieettiäkin kirjan luettuani. Olin varma, että nyt läski lakkaa lätisemästä, kunhan vaan kuukauden odotatte. Söin tuskin mitään. Ja sitten taas söin. Sitten en syönyt mitään. Ja taas söin. Puntari jumitti ja hakkasin päätäni seinään. Ei ole totta. Mikä mättää? Haloo! Yksi tuttava katsoo minua ja toteaa: ”Ei se mihinkään lähde kuin liikkumalla.” Toinen tuttava katsoo minua ja toteaa: ”Ei siinä liikunnasta ole kyse, vaan siitä paljonko syö.” Kirja sanoo: ”Ajattelusta se on kiinni, ruokaa suuhun pistäessä pitää ajatella: ”Tämä on minulle hyväksi.” Lehdessä taas lukee: ”Silitä vatsaasi ja rakasta kehoasi.”  Meditoi. Mieti mitä syöt, älä mieti mitä syöt. Usko siihen! Näe se, mitä et näe. Kohta olen niin astraalilla tasolla, että lähimmäiset kuiskivat: ”Houston, we have a problem.”

Ho’oponopono (hawaijilainen menetelmä) , David R. Hamilton, Alex Loyd, Pam Grout ja moni muu taho tuntuu puhuvan samasta asiasta sen eri kantilta. Ajatuksien voimasta kaikkeen olemiseen. Ytimenä on päästä irti syyllisyydestä ja kaunasta. Ahdistavat ja olemusta lamauttavat tuntemukset menneisyydessä, jotka nykyisyydessä yhä laukaisevat saman tunteen ja sen myötä samat reaktiot mielessä ja kehossa. 

Jep, olen lukenut, kokeillut, harjoitellut, yrittänyt meditoida, rukoilla, kuunnella ja puhdistua. Läskiin se ei ole vaikuttanut, mutta henkiseen hyvinvointiin kyllä. Tällä hetkellä meneillään on Pam Groutin kirjan haastamana kokeilu, jolle entinen järki- ihminen nauraa tai tuhahtaa, mutta mitäpä se minua haittaa. Olen nimittäin jo hyväksynyt sen, että saan uskoa, jos siltä tuntuu, vaikka kukaan muu lähipiirissäni ei todellakaan jaa tätä näkemystä. Olen potkaissut pari näkymätöntä aitaa tieltäni johonkin uuteen.  Hapuilevin ja epäilevin askelin yritän vakuuttaa itselleni, että uskon, uskon.  Rukoilen, että uskon. Auta Luojani, että uskon! Seuraako tästä jotain suurempaa, se jää nähtäväksi. Oli miten oli, toivon, että paluu entiseen nyhjöttämiseen ei enää ole mahdollista.