Puun alla loikoillen

Muistelin lukemaani tarinaa siitä, kuinka toisilleen aika tuntemattomat ihmiset kohtasivat toisensa arjessa. Toinen oli remppamies ja toinen miehelle työn tarjonnut nainen (en löytänyt enää kirjoitusta Positiivareiden sivulta, siellä se muistaakseni oli, jos tarina ei ole alkuperäisen kaltainen, anteeksi vaan). Remppatyö ei sujunut onnellisten tähtien alla ja erityisesti projekti tökki yhtenä päivänä, jolloin jostakin syystä nainen oli remppamiehen kyydillä menossa yhdessä, ehkä rautakauppaan. Matkalla poikettiin remppamiehen kotiin, huomattavan epäonnisen päivän jälkeen remppamies käveli  hartiat lysyssä kotiovea kohti, mutta pysähtyi hetkeksi pihapuun kohdalla. Selkä suoreni ja mies tervehti iloisesti vastaan juoksevaa tenavaansa. Nainen ihmetteli remppamiehen silminnähtävää muodon ja mielialan muutosta itsekseen. Kun matkaa jatkettiin, uskaltautui hän kysymään mieheltä, mitä oikein tapahtui. Ja mies kertoi. Hän oli jossain elämänsä vaiheessa päättänyt, että työmurheet eivät saa häiritä kotielämää ja joka päivä hän seisahtuu puun kohdalle ennen sisään menoa. Mielessään hän ripustaa päivän murheet puun oksalle, ennen kotiin saapumistaan; Eipä tuota tarvitse enempää selitellä.

Mietiskelin puuasioita kävellessäni, kovin ovat paljaita vielä tähän aikaan vuodesta. Vastaan tuli pari alakouluikäistä tyttöä, jotka huikkasivat "Hei" aidan takana pihassa leikkiville kavereilleen. Mulla vähän väpätti suupielissä, toinen tytöistä nimittäin veti perässään kokonaista koivua. Hän piteli latvasta kiinni ja puu liukui sujuvasti ja vastaanpanematta jäistä tietä pitkin koko kolmen metrin pituudeltaan. Hommassa ei näyttänyt olevan mitään outoa tyttölasten silmin katsottuna. Vähän myöhemmin huomasin, että koivu ja minä olimme kävelyn päätteeksi päätyneet samaan pihaan. Naapurin tyttö (jota en pipon alta ollut tunnistanut) veti aarteensa kodin sivustalle, kun kuljin taas hänen ohitseen. Nyt puolestani moikkasin häntä ja kysyin muina sitruunoina: "Mihin aiot puuta käyttää?" "Majaan", oli vastaus.

Meillä oli kaverini kanssa pienenä risumaja, koottiin pitkiä oksia ja aseteltiin niitä kodan muotoon. Hauskaa oli. Puihin ei tehty majoja, mutta isoon koivuun piti kiivetä niin korkealle kuin uskalsi ja äitiä tuli ikävä. Kuulema siinä vaiheessa äiti usein ikkunasta huusikin "Sitruuna, alas puusta!" Majana oli useimmiten kuitenkin iso kivi, sen pyöreää sivua kun punnersi ähisten ylös, niin kiven päällä kannatti vähän aikaa kököttääkin. Kiviä oli itse asiassa tarjolla erilaisia vaihtoehtoja eri puolilla pihaa, aivan mahtavia kiipeilytelineitä.

Arvaat vissiin, mitä kaipailen talven keskellä ja monesti myös kesällä? Niin justiinsa, isoja kiviä ja vehreitä puita. Konttailin yhteen aikaan kameran kanssa kivikoissa niin usein, että kukaan ei uskonut ottamissani kuvissa muuta voivan ollakaan. Kuvat "kiinnostivat kiviäkin", siitähän se sanonta tulee... Muuttokuormassakin tuli jokunen lootallinen kiviä, eihän koskaan voi tietää, milloin niitä tarvitsee. Puita en entisestä pihasta kaivanut mukaan, joten omenapuu-kasvatuksen tulos on siellä yhä, jos on. Eikä ole minun vikani, että vieraat remppamiehet tekivät jotain tai kirvesmies testasi kirvestään niin, että omenapuusta katkesivat toisen puolen kaikki oksat ja melkein puolet rungosta lohkesi irti. Olivat asiasta ihan hiljaa, joten siinä vaiheessa, kun asian huomasin, ei puulastari enää auttanut. Niin tai näin, olen turkasen huono kasvattamaan edes valmiiksi kasvatettuja kasveja, saati sitten puita.

Isot puutarhat ovat parhaita toisten kasvattamina ja hoitamina. Pikkupuutarhasta ei tule niin iso poru, jos ja kun se käsissäni käpristyy. Tänään tuli tarve niille kaapin perälle muutetuille kiville.Voisko sitä kuvitella olevansa lämpimällä kalliolla kesäauringossa tai pulahtaa kohta uimaan puun oksien alle?















(Jos muuten haluat kokeilla sitruspuun kasvattamista itse, klikkaa tästä.)

Kirje keltaisella huovalla

Aurinko paistaa, vaikkakaan ei siniseltä taivaalta, ennemminkin pienistä rei'istä valkoisessa taivaassa. Viikolla tullut paksu lumikerros sataa puiden oksilta vetenä, se nimittäin näkyy hyvin auringon harvinaista valoa vasten juuri tähän, missä istun koneen äärellä.

Tuli pakottava tarve istua kertomaan, mitä äsken häärätessä poksahti esiin hyvin piilossa olleelta muistitikulta. Löytö tapahtui, kun kevyesti sohaisin olohuoneeseen kertyneitä löhökasoja. Laiskanlaisesti painiskelin itseni kanssa kannattaako sohvalle työnnettyjä tyynyröykkiöitä edes ojentaa, sen verran hyvä siinä oli olla edellistä elokuvaa katsoessa. Käpälöin kuitenkin kasaa sen verran, että tyynyjen alta löytyi keltainen fleecehuopa myttyyn sullottuna. Kun näin sen, muistissa naksahti valo päälle välittömästi, sillä saman  huovan laita pilkotti yöllisessä henkilökohtaisessa uninäytöksessäni. Oliko tälle jokin tieteellinenkin sana, katalysaattori (= aine, joka vaikuttaa kemialliseen reaktioon ottamatta siihen itse varsinaisesti osaa) tai indikaattori (= osoittava laite tai aine, osoitin)? No, siihen suuntaan. Keltainen huopa oli kuin ulkoinen kovalevymuisti "säilytä vielä"-materiaalille.

Älähän hättäile, en aio kertoa koko unta juurta jaksain, mutta kylläkin sen, mitä se minulle selkeästi yritti vääntää rautalangasta. Eli mitä itse väänsin rautalangasta itselleni.Siis: Rakas Sitruuna, ...

Minulla oli piilossa rauhaisa keidas kasvukautta vailla. Löysin sen sattumalta ja olin täysin ällistynyt löydöstäni. (= Koko ajan on ollut olemassa mahdollisuus siihen, minkä olen ajatellut olevan vain haavetta.) Olin peitellyt kaiken odottamaan parempaa päivää, varmemmin suojattua kasvukautta ja unohtanut lopulta tummien peitteiden alle. Kumma kyllä, kasvit olivat peittojen alla täysin kunnossa, mutta olivat jämähtäneet tilaan, jossa olin ne istuttanut. Toiveet/kasvit odottivat ravintoa, vettä ja valoa (keltainen huopa pilkotti maasta, kun olin päättänyt sen uhrata juurien suojaksi). Istutukset olivat valmiina, kun vain muistan nostaa suojan pois kasvua estämästä. Siis pelko pois. Tämä oli kauniisti paketoitu rautalankaneuvo, joka tuli sisuksista. Parempi kirjoittaa muistiin, ennen kuin se taas häviää hämäryyksiin.

Uneni on kuin kliseinen romanttinen elokuva, höh, sanon minä. Mutta usko pois, tällaisia unikliseitä en useinkaan itselleni keittele. Joten ilman tarkempia rautalankaohjeita (tai muistoja niistä) yritän aukaista silmäni ja korvani sisään- sekä ulospäin. Jospa tekisin jotakin toisin kuin ennen?
Rakkaudella, 
Sitruuna

Jos minä hyppään 25

Eilinen pitkä päivä meni istuen. Koooko päivä. Siitä seurasi hirveä istumismorkkis ja tänään ajattelin tehdä toisin. Join teetä ja luin aamulehteä seisaaltaan. (Seistessä hukkakäytölle jäivät varta vasten hankitut mukavat lehdenlukutuolit. Miten voisi samalla seistä ja istua, ettei mikään olisi turhaa?) Radiosta tuli mukava kappale ja kehitin siinä lehdenluku-teenjuonti-seistessäni  jaloille hauskan liikesarjan. Se meni mukavasti oikeajalkavetoisena, mutta kun yritin kääntää sarjan vasemmalla alkavaksi, ei sujunut ollenkaan. Meni jokunen hetki harjoitellessa, mutta tunnustan, että keskeytin siksi ajaksi lehdenluvun ja teenjuonnin, koska niin multitoimintainen en pystynyt olemaan.

Sähköpostin aikana radiosta soljui taas vetoava kipale. Se liiteli päässäni luistimet jalassa. En tiedä miten muut tuntevat musiikin itsessään, minulle se on liikettä. Usein pehmeänä pyörivää, sellaista joka menee eteenpäin kuin olisin huiman taitava taitoluistelija, painovoima ei kisko edes takaisin jääkenttään, vaan liidän vaivatta ilmassa.  Koska tänään vähennän istumista, sähköpostien lukeminen jäi kesken, nousin villasukkaterilleni ja kuivaluistelin ympäriinsä. Juu, ihan oikeasti. Piruetit ja vaakaliu’ut olivat upeita, melkein yhtä hienoja kuin kakruna jäisellä pihalla, kun pohjasta halkaistut vanhat villasukat oli vedetty luistimien päälle, ettei jalkoja palelisi ahtaissa perintöluistimissa. Toimi muuten hyvin.

Mikä olisi mieluista liikkumista? Pikku-Sitruunana oli mielettömän mahtavaa kiivetä köyttä pitkin voikkasalin katonrajaan. Ei ollut konsti eikä mikään roikkua pää alaspäin renkaissa tai tehdä kiepahdus pään yli. Yhteen aikaan jalat ja kädet olivat juuri sopivan pituiset oviaukossa kiipeämiseen, eikä hyppiksellä hyppiminen edes hengästyttänyt.

 Koska en kuvittele kiipeäväni enää köysiä (tai tanssitankoja) ylös, kävin paikallisessa marketissa kuikistelemassa hyppistä pikkasen isommalle Sitruunalle. Eikö se mennyt näin että: ”Aku Ankka, Aku Ankka autolla ajaa. Aku Ankka , Aku Ankka kakkua syö…” Voi [sensuroitu ja piip]. Minusta tuli Aku Ankka. Avasin kotona tiukan paketin ja totesin, että elektroniikka on löytänyt tiensä sinnekin. Kädensijassa on hyppylaskuri, kello, kalorinkulutuslaskin ja ajastinhälytin.  Pitäisi tavata ohjekirjaa, jotta saan narun käyntiin. Rähmä. − Eikö tänne voisi saada ladattuna niitä hyppyloruja, niiden tahdissa olisi toiset fiilikset? − Toisekseen huomasin, että tarpeeksi väljät kohdat tässä huushollissa narun pyörittämiseen ovat vähissä joko kalustuksen tai katossa roikkuvan lampun takia.

Naah, nyt on noustava ylös, koska muuten lipsahdan takaisin samaan istuvaan säkkimuotooni. Kääk, ja hyppimään, sanoi Aku A. auton ratista kakkulautanen kädessä.