Kotikutoista yhdelle vai kahdelle?

Reissussa, kahvipysähdyspaikasta, löytyi lankaa, joka tarttui matkaan. Sen myi todella ystävällinen yrittäjä, joka kirjoitti nopeasti mallina olleen pipon ohjeet käyntikorttiinsa. Lisävinkkinä kertoi vielä, että samainen ohje löytyy toisen naisen blogista, mutta "Siellä ohjeessa kudotaan reunasta rullautuva pipo, älä sorru siihen, vaan tee senttimetrin resori. Siinä käy nimittäin niin, että jos sitä resoria ei tee, pipo on kohta venyny semmoseksi, että siihen sopii koko perhe." Kiittelin kovasti ja sulloin kaksi kerää (kahteen pipoon) kainalooni, koska en halunnut ottaa turhaa muovipussia. Autossa totesin, että kävi niin kuin vähän pelkäsin, toinen kerä oli hetimiten tipahtanut välille. Palasin siis takaisin omia jälkiäni kahvilaan, steppailin ympäriinsä silmäillen lattioita ja seuraavaksi kohti samassa tilassa olevaa puotia. Sieltä kiirehti vastaan samainen myyntiyrittäjä kerä kädessään ja kohtasimme toisen kerran iloisesti. Sain vielä pahoittelevan toteamuksen, että kun joku oli tuonut kerän hänelle takaisin, hän ei ollut minua enää nähnyt kahvilassa, vaikka oli siellä kierrellyt. Ikään kuin se hänen vikansa olisi mitenkään ollut. (löysin puodin myös netistä: Riikka-Piikka) Harvinaisen iloinen asiakaspalvelija jätti mukavan mielen auton startatessa pitkälle kotimatkalle. Tarvitseeko tähän edes enempää todeta asiakaspalvelusta vs. asiakaspalvelusta?

Kotona lanseerasin uuden urheilulajin. Ja miten siihen päädyin? Suomen Olympiajoukkue sai mainetta maailmalla ja pääsi uutisiinkin luovuttaessaan kisamatkalla kutomansa villahuovan presidentille vauvaa varten. Mulla on ongelma. Uuden erittäin syyllistävän askelmittarin saavuttua ranteeseeni aikani on käynyt kortille. Nytkin pitäsi tehdä aika montaa projektia, yksi niistä on kerryttää päivän aikana mielellään 10 000 askelta, mutta sitten ne muutkin asiat, joita pitäisi päivän aikana tehdä... Ei enää tellun katsomista sohvalta... vaikka kutoisi samalla. Joten, tänään olohuoneessa tein kolmea asiaa yhtäaikaa (parin muun odottaessa vuoroaan) kuuntelin radiosta päivän sosiaalista korvikekontaktia eli radiojuontajaa musiikkivälipaloilla. Puheosuuksien aikana kudoin seisaallani ja askelsin, musiikki sai jalkoihin pehmeämpää liikettä, eli tanssia ja samalla kudoin. Urheilulajiin kuuluu pienialainen liikehdintä lankakerän ympärillä niin, ettei lanka sekoa jalkoihin. Silmukat eivät saa tippua ja kudontakäsialan on kestettävä katsetta pään lämmittäjänä. Hyvin toimi. Yksi pettynyt kommentti tuli kuitenkin tukijoukoilta (aviopuoliskolta) hänen kysyttyään, teinkö resorin pipoon, "Harmi, minä niin odotin, että me voitais pitää samaa pipoo."

Vesilasillisen nostan ja juon

Palasin tänään aiheeseen, jota pyörittelin käsissäni jOs-osiossa muutama vuosi sitten. Katsoin Youtubesta nopeasti Emoton vesikiteitä ja etsiessäni kadonnutta linkkiä stuttgartilaisen instituutin vesitutkimuksista löysinkin heidän uudemman videonsa. Tällä kerralla he olivat kuvanneet vesimolekyylejä (Water Memory and Structured Water)

Lyhykäisesti selostettuna he näyttivät valokuvia enimmäkseen vesipisaroista, joihin oli vaikutettu joko laittamalla veteen jokin esine, kukka tai mineraali tms. Muutama kuva oli myös veripisaroista ennen erilaisten musiikkien kuuntelua ja kuuntelujen jälkeen. Huomaa siis, videolla puhuttiin sekä vesi- että veripisaroista. Minua eniten kiinnostava juttu oli loppupuolella, kun todettiin, että tutkija itsekin vaikuttaa vesipisaroihin pelkästään olemalla niiden lähellä. He kokeilivat tarkoituksellisesti ajatuksin vaikuttamista kutsumaansa "veden muistiin", mutta suurin ero samasta vedestä otettujen näytteiden välille tapahtui ikään kuin vahingossa. Tutkijan kuullessa surullisen tapahtuman näytteet muuttuivat dramaattisesti. Uskokoon ken tahtoo. Minä tahdon. Jos sinä et, eipä siinä mitään.

Näistä mietteistä joudun kierteeseen. Perheeni parissa on ollut paha vuosi. Synkkää ja raskasta joka suunnalla. No niin, jos siis kerron näistä asioista, jaan huonoja viboja eteenpäin. En ole kyennyt  nostamaan parempia energioita mihinkään suuntaan, joten vaikka yritän auttaa olemalla läsnä, vedänkin kaikkia omalta osaltani yhä syvemmälle, koska olen pahoillani ja surullinen. Tämä on kierre, jota tarkoitan.

Pystyykö ihminen/minä pakolla ajattelemaan valoisammin, vaikka mustuus levittyy nenän edessä? Olen kyllä itse aiemmin väittänyt että voi, ihan mekaanisesti antamalla keholleni postitiivista viestiä. Siis suupielet väkisin tekohymyyn ja ryhti suoraksi: kehon kemiaan vaikuttaminen. (Se ei ole helppoa, kun et jaksaisi edes nostaa kättä peiton alta.) Yksi keino on takertua näihin ihmeellisiin juttuihin. Uskoa johonkin mahdollisuuteen, vaikka veden muistiin. Laittaa vettä lasiin, tipauttaa siihen (myrkytön) lehti/kukka tai sulkea silmät ja kuiskata lasiin jotakin kaunista, "kiitos" tai "rakkaus" tai rakkaan nimi. Jos minusta ei irtoa aitoa kaunista tunnetta, voisinko laittaa vesilasin kauniin musiikin pariin hetkeksi ja juoda sen sitten? No mutta, heti kokeilemaan tätä. Ja sitä paitsi minussa olevan veden pitäisi resonoida vesilasilliseen, vaikka en sitä joisikaan. Näin olin videosta ymmärtävinäni. Tai sitten minä resonoin vesilasiin mustalla olollani.

Pikakokeilu samalla, kun kirjoitan: musiikki soimaan (sekin jo vaikuttaa minuun suoraan), sitruunamelissan lehtiä vesilasiin ja sanailua lasilleni. Pientä veden siemailua. Oho, Spotify jatkoi kappaleiden soittamista itsevalitsemani kappaleen jälkeen. En saa esille sitä, mistä biisi tulee, eli en näe miten päädyin kuulemaan tämän nyt soivan kappaleen (Younghearted). Sanat kuitenkin osuvat juuri nappiin. "Vaikka välillä on vähän vaikeeta, niin kyl mä ymmärrän... kuka mut rauhoittaa, kun jokin alas painaa ja pitäs päästä ylöspäin. ilman sun lämpöös jäädyn sänkyyn kii..." Laulu kertoo toisesta asiasta kuin mitä itse koen, mutta no, enkö juuri hetki sitten kirjoittanut vaikeasta ajasta ja haluttomuudesta nousta ylös sängystä... Valitsen, että tämän piti tulla korviini nyt. Jaahas ja lisää laulujen viisauksia ui korviini ihan pyytämättä jonkun toisen valitsemana Samuli Putrolta: "Se nero joka luulee, että onnellinen mies on onnellinen aina, on tavattoman tyhmä. Elämä on sarja, surujenkin sarja... Se viisas, joka keksii rakkaudelle kaavan, on huomattavan rikas ja turhautunut pian. Elämä on sarja, yllätysten sarja..." Samulin vinkistä vaarin ottaen, on noustava ylös ja lähdettävä tästä huoneesta, jotta en pölyyntyisi kuin matkamuisto. Jos nämä asiat lähtivät liikkeelle lasillisesta vettä, jonka join, laitoin itse liikkeelle asian ja sain siihen etsimiäni lisäsykkeitä, joita tarvitsin. Näin valitsen uskovani. Itseäni resonoiden.
Rakkaudella,

Milli Sitruuna

PS. vielä viimeinen laulu tipahti kuulokkeisiini Youngheartedsilta, kaikki olivatkin mulle ihan ensikuulemisia: "Sä näytät valon, Valon, joka tien valaisee, kun en tiedä minne meen. Sun ääni mut vielä perille ohjaa, kun en jaksa enää eteenpäin..." Voi tätä siunattua vesilasia ja Spotifyta!

Aarrelaatikot - käsissä vai päässä?

Tutkailin pari päivää sitten valokuvaprojektiani (MiLLli'S MONdO palkissa oikealla) silmälläpitäen vanhemmilleni vuosikymmenten aikana kertyneitä esineitä. Moni, siis todella moni, esine näytti ensin vanhalta romulta, mutta vähäisen silmäilyn jälkeen alkoi tuntua siltä, että jospa varastoisin tuon(kin) omaan kotiini. Taustatietona tähän on pakko mainita, että muutin syksyllä huomattavan vähäisten varastotilojen huomaan ja jouduin karsimaan tunteettoman kovalla kädellä omia aarrelaatikkokertymiäni. Edellytyksiä esineiden siirtelystä paikasta A (vanhempien koti) paikkaan B (oma huusholli) ei käytännössä oikein ole. Mutta. Mutta. Katkennut ruuvimeisseli. Pahus, kun sekin oli tunnepohjalla niin tutun oloinen, kauniskin. Ja jopa käytännöllinen. Bongasin sen kulhosta muiden lapsuusaikaisten romujen joukosta... sillehän löytyi hetikohta käyttöä, kun kynnet eivät riittäneet jumiin jääneen hyllynkiinnikkeen irrottamiseen. Pieni katkennut meisseli-ressukka oli siihen kuin luotu. Ja se on kaatopaikka-uhan alla, hmmm, ollut jo aika pitkään. Nyt on harkittava tarkkaan.

Yksi kirja matkasi laukussani omaan pieneen - ja uuteen kotiin pelastettuun - vanhaan kirjahyllyyn. Pian sen seuraksi änkeytyi kaksi muuta kirjaa. Ne ovat edelleen seisomassa merirosvolaivan lankulla, koska en oikein tiedä, haluanko niitä säilyttää. Tässä kohtaa järjen ääni vielä hieman kumajaa.

Muuttajien rehkiessä painavan kirjoituspöydän kanssa, totesi kohta eläkkeelle siirtyvä muuttori (=muuttohenkilö): "Tämä ei olekaan nykyajan kevyitä mööpeleitä." Vastasin, että sain ko. pöydän mummiltani pikkukoululaisena enoni huoneesta. Samalla oli muuttorin kanssa puhetta kirjahyllystä, niin ikään täyspuisesta kaappihyllyköstä, että se on äitini kummitädin, eli mummini sisaren peruja. Muuttori hymähti positiiviseen sävyyn:"Arvasin, että niillä on tarina. Niin tämmösillä aina on." Olin ymmärtävinäni, että vaikka raskaiden tavaroiden raahaminen oli työtä, hän arvosti niitä. Hämmentävä näkökulma sen alan ammattilaiselta, olisin luullut, että hänen suosikkejaan ovat korituolit.

Sinikädensijainen ruuvimeisseli, tai mitä siitä oli jäljellä, jäi kulhoon. Toistaiseksi. Ehkä osan keräilyistä voisi suorittaa valokuvaamalla ja päästämällä itse esineen menemään. Ei sitten tarvitsisi hankkia lisävarastoja. Ei ole kauaakaan, kun kuulin kirjoituspöytäni entisen omistajan toteavan, että hänen henkilökohtainen valokuva-arkistonsa on jo yli 10 000 digitaaliseksi muutettua kuvaa. Eh ja ööh. Sellaisen arkiston hallinta vaatiikin jo järjestelmällisyyttä, että tietää mistä mitäkin löytää.

Aika usein - kuvien metsästäjänä - olen huomannut hukkaavani itse tilanteen elämisen, kun yritän saada näkymän ahdettua kameraan. Mutta toisaalta, enpä kyllä montaa asiaa enää muistaisi eläneeni, ellen olisi kuvasta nähnyt. Kysymys kuuluukin, onko muisto menetettyä, (jos en olisi kuvaa nähnyt ja hämärästi asian tunnistanut) vai onko kokemus kuitenkin jossakin minun sisälläni minua muokanneena, vaikka ei varsinaisesti selkeä tapahtumamuisto enää olekaan?

Netistä löytyi tämäkin sitaatti Nuuskamuikkuselta "Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaminen."

Niin tai näin. Surullisinta on se, kun pelkässä muistissakin oleva matkalaukku alkaa rapistua.

Super siniverinen kuutamo ja sen elämää suurempi elämä

"Super Blue Blood Moon" oli tänään. Olisi näkynyt täälläkin aika maukkaasti noin puolesta välistä alkaen, ellei taivaan ainokainen pitkä pilvi olisi ajellut sen eteen parkkiin. Jos "Super Blue Blood"- termit ovat sattuneet lipsahtamaan ohi silmien, niin: "Super" kuvaa sitä, että täysikuu on hieman lähempänä maata ja noustessaan horisontista näyttäytyy normaalia suurempana. "Blue"-merkitys on keksitty rapakon takana, kun saman kuukauden sisälle änkeytyy toinenkin täysi kuu, ihmettelen, onko se jotenkin surullista (blue =sininen tai surullinen)? "Blood" on tietenkin punertava-ruskehtava väri kuunpimennyksen aikana. Joten kolminkertainen erikoiskuu olisi ollut extrakuvasaalis, mutta eipä sitten väliä, kun kameran akkukin oli kutakuinkin empty, niin ei olisi kuitenkaan tullut kuvia.

Olen ennenkin vaahdonnut avaruuden ja ihmisen ilmiöistä, mutta siitä on kuitenkin jo aikaa. David R. Hamilton kertoo (kirjassaan Is Your Life Mapped Out?) että Medical Journal of Australia julkaisi tutkimuksen itsemyrkyttämistapauksista. Tutkittuja tapauksia oli 2215 ja niiden mukaan miehet myrkyttivät itseään enemmän täyden kuun aikaan, kun taas naiset uuden kuun vaiheilla. Tutkijat jopa ehdottivat, että täysi kuu suojelisi naisia itsemurhayrityksiltä. (Mutta uusi kuu ei miehiä?)

Kasvienkasvattajilta olen toisaalta kuullut, että taimet pitäisi istuttaa nimenomaan uuden kuun ilmestyessä (tarkemmin sanottuna uusi kuu on pimeä, eikä näy) taivaalle. Sen pitäisi "vetää ja voimistaa" kasvia kasvamaan maanpinnasta ylöspäin. Vähenevä kuu puolestaan kuihduttaisi maanpäällisiä kasvamisia tai kasvattaisi juureksia maan alla. Tässäkin tieteilyssä löytyy todella -siis todella- paljon pidemmälle vietyjä ohjeita tarkasti, milloin pitää mitäkin tehdä riippuen kuun tai planeettojen sijainnista suhteessa kasvipoloiseen. Mulla vaan tökkää siinä kohdassa, kun alan miettiä kuun mahtia sen näkyvän osan mukaan. Nimittäin kuuhan on koko ajan sama pyöriskäinen pallonen, ei siitä mikään osa häviä tai kasva takaisin paikoilleen, vaikkei tänne koko ajan kokonaisena näykään.

Kuun ja auringon vetovoima on täysin minunkin järjelläni ymmärrettävä asia. Vuorovedet toimivat uudesta tai vanhasta kuusta välittämättä siitä, minkä kokoiselta kuu näyttää. "HAHA", sanoisi nyt kuumaanikko, "Uuden kuun ja täysikuun aikana vuorovesi on voimakkaampaa!" Mutta minäpä luin nettiä ja vastaan:  "Se johtuu siitä, että sekä kuu, maa että aurinko ovat silloin samalla suoralla." Eli olisiko kasvien kasvamiseen mahdollisesti vaikuttava voiman niksi siinä, mihin suuntaan vetovoimat kasviakin kiskovat? Ei siis niin kuin ajattelin, että taika olisi siinä, miltä kuu näyttää...

Raks raks raks, totesivat juuri ajatusten rattaat pääkopassa. Uuden kuun (pimeä kuu) aikana kuun ja auringon vetovoimat ovat samansuuntaisia. Kaksi vetovoimaa avaruudessa samalla puolella maapalloa. Ok - nyökkäilen vetovoimille, koska näin minulle on opetettu pienestä pitäen. Täyden kuun aikana maapallo on siis kuun ja auringon välissä, eli ne ovat maapallon eri puolilla.

Ei pidä välittää piirroksen vääristä koko- ja välimatkasuhteista.

Kumpi vetää kasvia enemmän, lähempänä oleva kuu vai kaukainen aurinko, meneekö kasvin pasmat sekaisin eniten vinottain olevista vetovoimista, kun kuu näkyy sirppinä? Maapallo kiertää joka tapauksessa aurinkoa, kyllä se siis vetää kaukaisuudestaankin puoleensa kuin liimatahra pölyä. Jos ei vetäisi tarpeeksi, täällä mentäisiin ympäri avaruutta ihan pimeinä, eikä kasvettaisi ollenkaan.

Entä se tutkimus, jossa miehet myrkkyilivät täydellä kuulla ja naiset uudella kuulla? Onko kyseessä vetovoiman vaikutus ihmiskehoon, eikä näköaistin vaikutus (kokonainen valopallo versus D:n muotoinen sirppi)? Jos näin, niin miksi naiset ovat tyytyväisempiä oloonsa vastakkaisten vetovoimien keskellä, kun miehillä on taipumus silloin synkistyä? Liittyykö se fysiologiaan, aivoihin? Vaihtaako tunnelokero paikkaa vai aukeaako jokin piilevä osasto? Onko solujen vuoksen ja luoteen vaikutus eri lainen sukupuolesta riippuen? Onko soluissa vuoksi ja luode? Onko amerikassa huomattu kahden täysikuun olevan erityisen surullista "Blue Moon"?

Sitruunan tiedekunta jää miettimään asiaa suorittaen samalla lisätutkimuksia. Tutkimuskohde havaittu olohuoneessa. Ajankohta tänään: täysikuu.

Kun pilvi lopulta väistyi, oli pimennys lopuillaan 31.1.2018.

Annoin luvan itselleni

Minulla on ollut kummallinen olo koko illan, ensin pinnistelin normaaliin tapaan, että ikävämmät työasiat eivät yltyisi cykloniksi pään sisällä. Päivä sisälsi sessiokeskusteluja, joiden tarkoitus oli avustaa henkilökunnan keskinäistä kommunikointia ja toisen työn arvostamista. Ihan putkeen ei tänään töissä mennyt, mutta kohtuudella kuitenkin. Hetki sitten en voinut vielä käsittää, miksi hilpeyden ja onnellisuuden tunne tuli yhtäkkiä tavallisen tyhjän tylsyyden tilalle. Teinkö kotona jotakin erikoista, eeeen kai? Miksi, siis huhuu Sitruuna, miksi olet niin keveällä mielellä, vaikka huolta ympärillä riittää?

Vaihtoehtoja on monta, tai sitten kaikki sattumoisin tähän iltaan tupsahtaneet jutut vaikuttavat yhdessä. Painelin kävelylenkille suoraan työmaalta. Yli puolet matkasta vatvoin käytyjä ja käymättömiä keskusteluja. Lopulta potkaisin itseäni persuuksille ja

1. annoin itselleni luvan iloita mielikuvittelusta: mitä tekisin, jos voisin järjestää työpaikalle yllätysmaailman välittämättä realiteeteista tai siitä, onko se jonkun mielestä typerää. Ajattelin, miltä tuntuisi hassutella pienten asiakkaiden kanssa.
2. joulustressiä vältellessä katsoin yhden sarjan päätösjakson, johon oli käsikirjoitettu edes kahdelle ihmiselle lopuksi yhteisymmärryksen iloa ja onnellisia hetkiä läheistensä kanssa. (joojoo, se on vaan tarinaa, mutta peilaan tosi herkästi näkemiäni tunnetiloja, näyteltyjä tai aitoja)
3. mieleen putkahti työkeskusteluista kahden kollegan toteamus, jotka epäilevä mieleni luokitteli aidoksi ja vilpittömäksi lausahdukseksi: "minä en pystyisi tekemään tuota työtä [jota minä teen], se on vaikeaa". Olin ällistynyt sen kuullessani, tosin luulen, että kyllä he siihen pystyisivät. Mutta ajatus siitä, että työni ei olisikaan muiden silmissä vähemmän arvostettavaa...

Yllä oleva teksti on roikkunut julkaisematta. Maailman verran tapahtumia on vyörynyt ohitse sen jälkeen ja yksi asia ylitse muiden on ollut viimeiset viikot hukassa: se mistä puoli vuotta sitten kirjoitin. ILO. Sen lisäksi vierelle hyppäsi epäluottamus elämään. Jättimäinen e-luottamus kävelee niin kiinni kyljessä, että valokennolla toimiva navigaattorini lakkasi toimimasta. Olo on kuin animaatiossa, siis siinä, joka kertoo lapsen tunteista, ilon taistelusta olla aina ohjaksissa, mutta suru meni pilaamaan kaiken.

Sitruunan työn vaihtuessa pitkään sairaslomaan, alkoi sisäinen toivo säröillä kiihtyvällä tahdilla ja humps. Syvän kaivon pohjalta on vaikea nähdä ympäröiviä mahdollisuuksia tai hyviä näköaloja. Sikäli kuin joku sattuu tätä lukemaan, voin kertoa, että tunnetiloihin on tullut taas lisää skaalaa, joten ehkä tästä lopulta jälleen noustaan, näkyvin osoitus siitä on, että kirjoitan juuri tätä. Ja se, että kiltti ja aina totteleva Sitruuna päätti kuunnella kehoaan vielä hetken vastoin lääkärien määräystä. Annoin luvan itselleni.

Vanhat, persoonansa esiin kasvattaneet puut ovat olleet tukenani (aviopuoliskon ja lähipiirin lisäksi). Niille ei ole tarvinnut varata vastaanottoaikaa, vain saada itsensä liikkeelle etsimään terapiapuuta, joten kiitos sekä puilleni että kuskille, joka on toiminut navigaattorinani.

Mitä sulle kuuluu vai kuuluuko se mulle?

Hi! How are you, sanoo tyyppi, jonka tapaan ensimmäisen kerran. Ja hups, olen ihan häkeltynyt. Jauhot suussa, vaikka tiedän, että kysymys on fraasi. En saa suustani ulos muuta kuin "Fine", loppuosa "thank you" tai "and you?" jää sanomatta, koska mietin, olisiko sittenkin pitänyt vastata, mitä olen puuhaillut tai kuinka minulla oikeasti menee. Ehkä se vielä joskus onnistuu, lopun kohteliaisuusfraasittelu.

Luin aikaa sitten juttuja siitä, kuinka en todellakaan ole ainut suomalainen hämmentyjä. Miksi? Onhan meillä tapana silloin tällöin tokaista toisillemme: "Mitä kuuluu?", eikö se tarkoita samaa kuin "How are you"-tervehdys? Ei tarkoita, ei. Mutta eipä aleta yleistämään, puhun vain oman epäglobaalisen itseni puolesta, eli Sitruuna ei kysy ventovieraalta ensimmäisen kerran tavatessaan: "Mitä sinulle kuuluu?" Sehän on urkkimista! Jos Sitruuna oikein kohteliaaksi yltyy, hän ojentaa kättään ja toteaa: "[Olen] Sitruuna Melissa, hauska tavata" ja sitten keskustellaan säästä.  Jos keskustelu etenee, voidaan puhua muustakin.

Tuttavankaan heittämään "Mitä kuuluu?"-kysymykseen ei välttämättä aleta kertoa juurta jaksaen, mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime näkemän. Tai no, toisinaan kyllä. Jos vastaajapuoli sittenkin päättää sydämensä kyllyydestä avautua, niin yleensä kuullaan suruista, murheista tai elämän epäoikeudenmukaisuuksista.  Harvoin kukaan taitaa tokaista:"Tosi hyvin menee, kuinka sinulla?" Ennemminkin kierretään asia:"No, mikäs tässä. On niin harmaa keli, ei taida tulla lunta, joko sitä sulla on talvirenkaat alla?" Tosin näinä päivinä on pakko aika usein toisen suusta kuulla tai itse kertoa, että työttömänä ollaan, niin hyvin täällä Suomessa yleisesti menee, ei tosiaankaan ole: "Fine, thank you".

Suomalaisen fraasi-tönkköys on niin moneen kertaan netissä jo kerrottu, että en olisi enää mutissut aiheesta, mutta tänään avautui Sitruunalle, aka minulle, ihan uusi ulottuvuus tässä asiassa. Illalla marketin kassalla oli sanavalmis kohtelias nuori suomalaismies. Vastattuamme tavallisempiin kysymyksiin, pikkupussitetaanko "tiput" (grillibroileri) ja pakasteet:"Kiitos kyllä" ja "Ei kiitos tarvitse" seurasikin jotain muuta. Tuikituntematon kassa lausahti meille:"Ja miten teidän päivänne on sujunut?"  Salamasekunnissa kävi mielessä, "MITÄ? Pitääkö minun nyt kertoa, mitä olen tehnyt tänään? Ei ole totta?" ja reaktioni oli seuraavaksi täydellinen ääneen nauruun purskahdus. Kassan takaa katsottiin minua vakavana, kumppanini oli kauppakasseja pakaten vaiti, eikä kukaan jonossa ymmärtänyt miksi tuo ihminen nauraa päin kohteliaasti keskustelevaa asiakaspalvelijan naamaa? Kassa jatkoi nauruni kuivahdettua yksinäisyyteensä : "Oliko siinä [kysymyksessä] jotakin? Ei tietenkään tarvitse vastata, jos ei halua." Nolona yritin paikata tilannetta:"Kiitos hyvin" ja ihan pikkuisen liian pitkän tauon jälkeen muistin:" Entä sinun päiväsi?" Kassa vakavana: "Hyvin on mennyt. Hyvää illan jatkoa teille." "Kiitos samoin", komppasin kuten tavallisesti.

Autolle mennessä yritin saada ymmärtämystä kumppanilta, mutta vastaan tuli vain ykskantainen toteamus:"Minua ei naurattanut." Olen ilmeisesti jäämässä hämmennyksineni alati harvenevaan joukkoon. Jos jotain positiivista tapahtuneesta kassakohtauksesta yrittää kaivella, niin edes viiveellä "and you?"-osio lopulta putkahti ulos minustakin. Silti pieni ääni piipittää ihan ihan sisimmässä sopukassa sisuksissani, että jos kysytään "Miten päiväsi on mennyt?" pitäisi siihen olla mahdollista myös oikeasti vastata, jos niin haluaa. En vain usko, että takana ollut kassajono kovasti olisi kiitellyt, kun olisin aloittanut: "Nousin kuule aamulla jo klo 7, vaikka mulla oli vapaapäivä, mutta kun oli pakko. Väsytti kyllä. Sitten ajoin navigaattorin ohjeilla naapurikaupunkiin ja ihmettelin, minkä taivahan tähden tällä reitillä on kaks kilometrin pätkää 80 km/h, kun muuten ajetaan 30 km kuuttakymppiä..."

Kannatan sitä muuten, että kysellään toisiltamme "Mitä kuuluu" ja ollaan valmiita myös kuuntelemaan vastaus. Ystävääni lainaten totean: UGH ja vaikenen.

Portailla

Olin seniori-ihmisen syntymäpäivillä, hän on sydämellinen ja ihana ihminen.

Totesin taas kerran tässä ryhmässä saman ikäpolveni ihmisten olevan Jupiterilla, kun minä laskeuduin juuri Merkuriukselle. Unohdan sen aina, kun ei vähään aikaan nähdä. Vieraiden kertyessä olohuoneeseen huomasin seisovani ihmeellisessä tilassa minipöydän ja seinän välissä, koska tein tilaa niille, jotka tulivat ihmeellistä kyllä juttelemaan ensin minulle ja sitten keskenään. Keskustelun loppupuolella tajusin, että minut sekoitettiin toiseen ihmiseen. Pujottauduin irti seinäruusutilasta ja irrotin polveni pöydän sylistä toisaalle.

Kahviaikaan minä ryökäle kysyin, saanko teetä ja aiheutin vimmatun hässäkän, kun sitä ei annettu kahvikupista juoda ja vesikin piti vain minulle keittää. En näköjään koskaan opi tätäkään, että ole vaikka juovinasi kahvia. Vettä odotellessa pyörittelin teepussia ilmassa narusta pidellen. Tiesin, että se näytti hirveän typerältä ja lapselliselta ja käskin itseni lopettaa, ennen kuin pussi irtoaa narusta.

Kun vesi oli kiehunut, olin täysin jumissa kahvinhakijoiden keskellä,  hilkulla oli, etten hulauttanut kuppia kenenkään syliin. Ulkopuolinen tarkkailija = ääni kahviporukan keskeltä totesi, että laita nyt se kuppi johonkin, ennen kuin se on yli laidan. Olin yrittänyt päästä sekä vasemmalle, oikealle että nostanut kupin ylemmäs, koska aina joku kääntyi juuri sitä kohti ja minä en vain selvinnyt uudesta nurkastani mihinkään. Kohtaus oli suoraan tekohauskasta elokuvasta, sellanen Mr Bean-juttu. En ole koskaan pitänyt Mr Bean-pöljäilyistä ja olin nyt Mrs Bean.

Lopulta tungos pullautti minut takaisin eteiseen, asettelin aarteeni (teekupin, kakkulautasen sekä takalistoni) yläportaille, etten enää olisi kenenkään tiellä.  Kukaan muu ikäiseni ihminen siitä porukasta ei olisi missään nimessä niin tehnyt. Luulen niin, hankalaahan se olisi lyhyillä tyylimekkosilla, mutta mulla olikin pitkäthousut. Ponnaritukkainen, yhtä sukupolvea nuorempi mies istahti jalkojeni viereen, kääntyi ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä. "Tästä perspektiivistä ei monesti tule katseltua", hän totesi, kun muu seurakunta oli alakantissa meihin nähden. "Niin, minä en varsinkaan",vastasin. No kappas vain, joku muukin käväisi Merkuriuksella, tai ainakin vilkutti ohimennessään.

Anna Puu laulaa juuri: "Jos olin matkalla, en enää muista minne ja pääsenkö koskaan perille".
Minä istun portailla. Ja mietin. Jos olin matkalla. En muista minne. Pääsenkö koskaan perille?
 (= Minne minä kuulun?)


Rakkaudella,

Sitruuna