Olin seniori-ihmisen syntymäpäivillä, hän on sydämellinen ja ihana ihminen.
Totesin taas kerran tässä ryhmässä saman ikäpolveni ihmisten olevan Jupiterilla, kun minä laskeuduin juuri Merkuriukselle. Unohdan sen aina, kun ei vähään aikaan nähdä. Vieraiden kertyessä olohuoneeseen huomasin seisovani ihmeellisessä tilassa minipöydän ja seinän välissä, koska tein tilaa niille, jotka tulivat ihmeellistä kyllä juttelemaan ensin minulle ja sitten keskenään. Keskustelun loppupuolella tajusin, että minut sekoitettiin toiseen ihmiseen. Pujottauduin irti seinäruusutilasta ja irrotin polveni pöydän sylistä toisaalle.
Kahviaikaan minä ryökäle kysyin, saanko teetä ja aiheutin vimmatun hässäkän, kun sitä ei annettu kahvikupista juoda ja vesikin piti vain minulle keittää. En näköjään koskaan opi tätäkään, että ole vaikka juovinasi kahvia. Vettä odotellessa pyörittelin teepussia ilmassa narusta pidellen. Tiesin, että se näytti hirveän typerältä ja lapselliselta ja käskin itseni lopettaa, ennen kuin pussi irtoaa narusta.
Kun vesi oli kiehunut, olin täysin jumissa kahvinhakijoiden keskellä, hilkulla oli, etten hulauttanut kuppia kenenkään syliin. Ulkopuolinen tarkkailija = ääni kahviporukan keskeltä totesi, että laita nyt se kuppi johonkin, ennen kuin se on yli laidan. Olin yrittänyt päästä sekä vasemmalle, oikealle että nostanut kupin ylemmäs, koska aina joku kääntyi juuri sitä kohti ja minä en vain selvinnyt uudesta nurkastani mihinkään. Kohtaus oli suoraan tekohauskasta elokuvasta, sellanen Mr Bean-juttu. En ole koskaan pitänyt Mr Bean-pöljäilyistä ja olin nyt Mrs Bean.
Lopulta tungos pullautti minut takaisin eteiseen, asettelin aarteeni (teekupin, kakkulautasen sekä takalistoni) yläportaille, etten enää olisi kenenkään tiellä. Kukaan muu ikäiseni ihminen siitä porukasta
ei olisi missään nimessä niin tehnyt. Luulen niin, hankalaahan se olisi lyhyillä tyylimekkosilla, mutta mulla olikin pitkäthousut. Ponnaritukkainen, yhtä sukupolvea nuorempi mies istahti jalkojeni viereen, kääntyi ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä. "Tästä perspektiivistä ei monesti tule katseltua", hän totesi, kun muu seurakunta oli alakantissa meihin nähden. "Niin, minä en varsinkaan",vastasin. No kappas vain, joku muukin käväisi Merkuriuksella, tai ainakin vilkutti ohimennessään.
Anna Puu laulaa juuri: "Jos olin matkalla, en enää muista minne ja pääsenkö koskaan perille".
Minä istun portailla. Ja mietin. Jos olin matkalla. En muista minne. Pääsenkö koskaan perille?
(= Minne minä kuulun?)
Rakkaudella,
Sitruuna
