Vesilasillisen nostan ja juon

Palasin tänään aiheeseen, jota pyörittelin käsissäni jOs-osiossa muutama vuosi sitten. Katsoin Youtubesta nopeasti Emoton vesikiteitä ja etsiessäni kadonnutta linkkiä stuttgartilaisen instituutin vesitutkimuksista löysinkin heidän uudemman videonsa. Tällä kerralla he olivat kuvanneet vesimolekyylejä (Water Memory and Structured Water)

Lyhykäisesti selostettuna he näyttivät valokuvia enimmäkseen vesipisaroista, joihin oli vaikutettu joko laittamalla veteen jokin esine, kukka tai mineraali tms. Muutama kuva oli myös veripisaroista ennen erilaisten musiikkien kuuntelua ja kuuntelujen jälkeen. Huomaa siis, videolla puhuttiin sekä vesi- että veripisaroista. Minua eniten kiinnostava juttu oli loppupuolella, kun todettiin, että tutkija itsekin vaikuttaa vesipisaroihin pelkästään olemalla niiden lähellä. He kokeilivat tarkoituksellisesti ajatuksin vaikuttamista kutsumaansa "veden muistiin", mutta suurin ero samasta vedestä otettujen näytteiden välille tapahtui ikään kuin vahingossa. Tutkijan kuullessa surullisen tapahtuman näytteet muuttuivat dramaattisesti. Uskokoon ken tahtoo. Minä tahdon. Jos sinä et, eipä siinä mitään.

Näistä mietteistä joudun kierteeseen. Perheeni parissa on ollut paha vuosi. Synkkää ja raskasta joka suunnalla. No niin, jos siis kerron näistä asioista, jaan huonoja viboja eteenpäin. En ole kyennyt  nostamaan parempia energioita mihinkään suuntaan, joten vaikka yritän auttaa olemalla läsnä, vedänkin kaikkia omalta osaltani yhä syvemmälle, koska olen pahoillani ja surullinen. Tämä on kierre, jota tarkoitan.

Pystyykö ihminen/minä pakolla ajattelemaan valoisammin, vaikka mustuus levittyy nenän edessä? Olen kyllä itse aiemmin väittänyt että voi, ihan mekaanisesti antamalla keholleni postitiivista viestiä. Siis suupielet väkisin tekohymyyn ja ryhti suoraksi: kehon kemiaan vaikuttaminen. (Se ei ole helppoa, kun et jaksaisi edes nostaa kättä peiton alta.) Yksi keino on takertua näihin ihmeellisiin juttuihin. Uskoa johonkin mahdollisuuteen, vaikka veden muistiin. Laittaa vettä lasiin, tipauttaa siihen (myrkytön) lehti/kukka tai sulkea silmät ja kuiskata lasiin jotakin kaunista, "kiitos" tai "rakkaus" tai rakkaan nimi. Jos minusta ei irtoa aitoa kaunista tunnetta, voisinko laittaa vesilasin kauniin musiikin pariin hetkeksi ja juoda sen sitten? No mutta, heti kokeilemaan tätä. Ja sitä paitsi minussa olevan veden pitäisi resonoida vesilasilliseen, vaikka en sitä joisikaan. Näin olin videosta ymmärtävinäni. Tai sitten minä resonoin vesilasiin mustalla olollani.

Pikakokeilu samalla, kun kirjoitan: musiikki soimaan (sekin jo vaikuttaa minuun suoraan), sitruunamelissan lehtiä vesilasiin ja sanailua lasilleni. Pientä veden siemailua. Oho, Spotify jatkoi kappaleiden soittamista itsevalitsemani kappaleen jälkeen. En saa esille sitä, mistä biisi tulee, eli en näe miten päädyin kuulemaan tämän nyt soivan kappaleen (Younghearted). Sanat kuitenkin osuvat juuri nappiin. "Vaikka välillä on vähän vaikeeta, niin kyl mä ymmärrän... kuka mut rauhoittaa, kun jokin alas painaa ja pitäs päästä ylöspäin. ilman sun lämpöös jäädyn sänkyyn kii..." Laulu kertoo toisesta asiasta kuin mitä itse koen, mutta no, enkö juuri hetki sitten kirjoittanut vaikeasta ajasta ja haluttomuudesta nousta ylös sängystä... Valitsen, että tämän piti tulla korviini nyt. Jaahas ja lisää laulujen viisauksia ui korviini ihan pyytämättä jonkun toisen valitsemana Samuli Putrolta: "Se nero joka luulee, että onnellinen mies on onnellinen aina, on tavattoman tyhmä. Elämä on sarja, surujenkin sarja... Se viisas, joka keksii rakkaudelle kaavan, on huomattavan rikas ja turhautunut pian. Elämä on sarja, yllätysten sarja..." Samulin vinkistä vaarin ottaen, on noustava ylös ja lähdettävä tästä huoneesta, jotta en pölyyntyisi kuin matkamuisto. Jos nämä asiat lähtivät liikkeelle lasillisesta vettä, jonka join, laitoin itse liikkeelle asian ja sain siihen etsimiäni lisäsykkeitä, joita tarvitsin. Näin valitsen uskovani. Itseäni resonoiden.
Rakkaudella,

Milli Sitruuna

PS. vielä viimeinen laulu tipahti kuulokkeisiini Youngheartedsilta, kaikki olivatkin mulle ihan ensikuulemisia: "Sä näytät valon, Valon, joka tien valaisee, kun en tiedä minne meen. Sun ääni mut vielä perille ohjaa, kun en jaksa enää eteenpäin..." Voi tätä siunattua vesilasia ja Spotifyta!

Aarrelaatikot - käsissä vai päässä?

Tutkailin pari päivää sitten valokuvaprojektiani (MiLLli'S MONdO palkissa oikealla) silmälläpitäen vanhemmilleni vuosikymmenten aikana kertyneitä esineitä. Moni, siis todella moni, esine näytti ensin vanhalta romulta, mutta vähäisen silmäilyn jälkeen alkoi tuntua siltä, että jospa varastoisin tuon(kin) omaan kotiini. Taustatietona tähän on pakko mainita, että muutin syksyllä huomattavan vähäisten varastotilojen huomaan ja jouduin karsimaan tunteettoman kovalla kädellä omia aarrelaatikkokertymiäni. Edellytyksiä esineiden siirtelystä paikasta A (vanhempien koti) paikkaan B (oma huusholli) ei käytännössä oikein ole. Mutta. Mutta. Katkennut ruuvimeisseli. Pahus, kun sekin oli tunnepohjalla niin tutun oloinen, kauniskin. Ja jopa käytännöllinen. Bongasin sen kulhosta muiden lapsuusaikaisten romujen joukosta... sillehän löytyi hetikohta käyttöä, kun kynnet eivät riittäneet jumiin jääneen hyllynkiinnikkeen irrottamiseen. Pieni katkennut meisseli-ressukka oli siihen kuin luotu. Ja se on kaatopaikka-uhan alla, hmmm, ollut jo aika pitkään. Nyt on harkittava tarkkaan.

Yksi kirja matkasi laukussani omaan pieneen - ja uuteen kotiin pelastettuun - vanhaan kirjahyllyyn. Pian sen seuraksi änkeytyi kaksi muuta kirjaa. Ne ovat edelleen seisomassa merirosvolaivan lankulla, koska en oikein tiedä, haluanko niitä säilyttää. Tässä kohtaa järjen ääni vielä hieman kumajaa.

Muuttajien rehkiessä painavan kirjoituspöydän kanssa, totesi kohta eläkkeelle siirtyvä muuttori (=muuttohenkilö): "Tämä ei olekaan nykyajan kevyitä mööpeleitä." Vastasin, että sain ko. pöydän mummiltani pikkukoululaisena enoni huoneesta. Samalla oli muuttorin kanssa puhetta kirjahyllystä, niin ikään täyspuisesta kaappihyllyköstä, että se on äitini kummitädin, eli mummini sisaren peruja. Muuttori hymähti positiiviseen sävyyn:"Arvasin, että niillä on tarina. Niin tämmösillä aina on." Olin ymmärtävinäni, että vaikka raskaiden tavaroiden raahaminen oli työtä, hän arvosti niitä. Hämmentävä näkökulma sen alan ammattilaiselta, olisin luullut, että hänen suosikkejaan ovat korituolit.

Sinikädensijainen ruuvimeisseli, tai mitä siitä oli jäljellä, jäi kulhoon. Toistaiseksi. Ehkä osan keräilyistä voisi suorittaa valokuvaamalla ja päästämällä itse esineen menemään. Ei sitten tarvitsisi hankkia lisävarastoja. Ei ole kauaakaan, kun kuulin kirjoituspöytäni entisen omistajan toteavan, että hänen henkilökohtainen valokuva-arkistonsa on jo yli 10 000 digitaaliseksi muutettua kuvaa. Eh ja ööh. Sellaisen arkiston hallinta vaatiikin jo järjestelmällisyyttä, että tietää mistä mitäkin löytää.

Aika usein - kuvien metsästäjänä - olen huomannut hukkaavani itse tilanteen elämisen, kun yritän saada näkymän ahdettua kameraan. Mutta toisaalta, enpä kyllä montaa asiaa enää muistaisi eläneeni, ellen olisi kuvasta nähnyt. Kysymys kuuluukin, onko muisto menetettyä, (jos en olisi kuvaa nähnyt ja hämärästi asian tunnistanut) vai onko kokemus kuitenkin jossakin minun sisälläni minua muokanneena, vaikka ei varsinaisesti selkeä tapahtumamuisto enää olekaan?

Netistä löytyi tämäkin sitaatti Nuuskamuikkuselta "Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaminen."

Niin tai näin. Surullisinta on se, kun pelkässä muistissakin oleva matkalaukku alkaa rapistua.