Puun alla loikoillen

Muistelin lukemaani tarinaa siitä, kuinka toisilleen aika tuntemattomat ihmiset kohtasivat toisensa arjessa. Toinen oli remppamies ja toinen miehelle työn tarjonnut nainen (en löytänyt enää kirjoitusta Positiivareiden sivulta, siellä se muistaakseni oli, jos tarina ei ole alkuperäisen kaltainen, anteeksi vaan). Remppatyö ei sujunut onnellisten tähtien alla ja erityisesti projekti tökki yhtenä päivänä, jolloin jostakin syystä nainen oli remppamiehen kyydillä menossa yhdessä, ehkä rautakauppaan. Matkalla poikettiin remppamiehen kotiin, huomattavan epäonnisen päivän jälkeen remppamies käveli  hartiat lysyssä kotiovea kohti, mutta pysähtyi hetkeksi pihapuun kohdalla. Selkä suoreni ja mies tervehti iloisesti vastaan juoksevaa tenavaansa. Nainen ihmetteli remppamiehen silminnähtävää muodon ja mielialan muutosta itsekseen. Kun matkaa jatkettiin, uskaltautui hän kysymään mieheltä, mitä oikein tapahtui. Ja mies kertoi. Hän oli jossain elämänsä vaiheessa päättänyt, että työmurheet eivät saa häiritä kotielämää ja joka päivä hän seisahtuu puun kohdalle ennen sisään menoa. Mielessään hän ripustaa päivän murheet puun oksalle, ennen kotiin saapumistaan; Eipä tuota tarvitse enempää selitellä.

Mietiskelin puuasioita kävellessäni, kovin ovat paljaita vielä tähän aikaan vuodesta. Vastaan tuli pari alakouluikäistä tyttöä, jotka huikkasivat "Hei" aidan takana pihassa leikkiville kavereilleen. Mulla vähän väpätti suupielissä, toinen tytöistä nimittäin veti perässään kokonaista koivua. Hän piteli latvasta kiinni ja puu liukui sujuvasti ja vastaanpanematta jäistä tietä pitkin koko kolmen metrin pituudeltaan. Hommassa ei näyttänyt olevan mitään outoa tyttölasten silmin katsottuna. Vähän myöhemmin huomasin, että koivu ja minä olimme kävelyn päätteeksi päätyneet samaan pihaan. Naapurin tyttö (jota en pipon alta ollut tunnistanut) veti aarteensa kodin sivustalle, kun kuljin taas hänen ohitseen. Nyt puolestani moikkasin häntä ja kysyin muina sitruunoina: "Mihin aiot puuta käyttää?" "Majaan", oli vastaus.

Meillä oli kaverini kanssa pienenä risumaja, koottiin pitkiä oksia ja aseteltiin niitä kodan muotoon. Hauskaa oli. Puihin ei tehty majoja, mutta isoon koivuun piti kiivetä niin korkealle kuin uskalsi ja äitiä tuli ikävä. Kuulema siinä vaiheessa äiti usein ikkunasta huusikin "Sitruuna, alas puusta!" Majana oli useimmiten kuitenkin iso kivi, sen pyöreää sivua kun punnersi ähisten ylös, niin kiven päällä kannatti vähän aikaa kököttääkin. Kiviä oli itse asiassa tarjolla erilaisia vaihtoehtoja eri puolilla pihaa, aivan mahtavia kiipeilytelineitä.

Arvaat vissiin, mitä kaipailen talven keskellä ja monesti myös kesällä? Niin justiinsa, isoja kiviä ja vehreitä puita. Konttailin yhteen aikaan kameran kanssa kivikoissa niin usein, että kukaan ei uskonut ottamissani kuvissa muuta voivan ollakaan. Kuvat "kiinnostivat kiviäkin", siitähän se sanonta tulee... Muuttokuormassakin tuli jokunen lootallinen kiviä, eihän koskaan voi tietää, milloin niitä tarvitsee. Puita en entisestä pihasta kaivanut mukaan, joten omenapuu-kasvatuksen tulos on siellä yhä, jos on. Eikä ole minun vikani, että vieraat remppamiehet tekivät jotain tai kirvesmies testasi kirvestään niin, että omenapuusta katkesivat toisen puolen kaikki oksat ja melkein puolet rungosta lohkesi irti. Olivat asiasta ihan hiljaa, joten siinä vaiheessa, kun asian huomasin, ei puulastari enää auttanut. Niin tai näin, olen turkasen huono kasvattamaan edes valmiiksi kasvatettuja kasveja, saati sitten puita.

Isot puutarhat ovat parhaita toisten kasvattamina ja hoitamina. Pikkupuutarhasta ei tule niin iso poru, jos ja kun se käsissäni käpristyy. Tänään tuli tarve niille kaapin perälle muutetuille kiville.Voisko sitä kuvitella olevansa lämpimällä kalliolla kesäauringossa tai pulahtaa kohta uimaan puun oksien alle?















(Jos muuten haluat kokeilla sitruspuun kasvattamista itse, klikkaa tästä.)

Kirje keltaisella huovalla

Aurinko paistaa, vaikkakaan ei siniseltä taivaalta, ennemminkin pienistä rei'istä valkoisessa taivaassa. Viikolla tullut paksu lumikerros sataa puiden oksilta vetenä, se nimittäin näkyy hyvin auringon harvinaista valoa vasten juuri tähän, missä istun koneen äärellä.

Tuli pakottava tarve istua kertomaan, mitä äsken häärätessä poksahti esiin hyvin piilossa olleelta muistitikulta. Löytö tapahtui, kun kevyesti sohaisin olohuoneeseen kertyneitä löhökasoja. Laiskanlaisesti painiskelin itseni kanssa kannattaako sohvalle työnnettyjä tyynyröykkiöitä edes ojentaa, sen verran hyvä siinä oli olla edellistä elokuvaa katsoessa. Käpälöin kuitenkin kasaa sen verran, että tyynyjen alta löytyi keltainen fleecehuopa myttyyn sullottuna. Kun näin sen, muistissa naksahti valo päälle välittömästi, sillä saman  huovan laita pilkotti yöllisessä henkilökohtaisessa uninäytöksessäni. Oliko tälle jokin tieteellinenkin sana, katalysaattori (= aine, joka vaikuttaa kemialliseen reaktioon ottamatta siihen itse varsinaisesti osaa) tai indikaattori (= osoittava laite tai aine, osoitin)? No, siihen suuntaan. Keltainen huopa oli kuin ulkoinen kovalevymuisti "säilytä vielä"-materiaalille.

Älähän hättäile, en aio kertoa koko unta juurta jaksain, mutta kylläkin sen, mitä se minulle selkeästi yritti vääntää rautalangasta. Eli mitä itse väänsin rautalangasta itselleni.Siis: Rakas Sitruuna, ...

Minulla oli piilossa rauhaisa keidas kasvukautta vailla. Löysin sen sattumalta ja olin täysin ällistynyt löydöstäni. (= Koko ajan on ollut olemassa mahdollisuus siihen, minkä olen ajatellut olevan vain haavetta.) Olin peitellyt kaiken odottamaan parempaa päivää, varmemmin suojattua kasvukautta ja unohtanut lopulta tummien peitteiden alle. Kumma kyllä, kasvit olivat peittojen alla täysin kunnossa, mutta olivat jämähtäneet tilaan, jossa olin ne istuttanut. Toiveet/kasvit odottivat ravintoa, vettä ja valoa (keltainen huopa pilkotti maasta, kun olin päättänyt sen uhrata juurien suojaksi). Istutukset olivat valmiina, kun vain muistan nostaa suojan pois kasvua estämästä. Siis pelko pois. Tämä oli kauniisti paketoitu rautalankaneuvo, joka tuli sisuksista. Parempi kirjoittaa muistiin, ennen kuin se taas häviää hämäryyksiin.

Uneni on kuin kliseinen romanttinen elokuva, höh, sanon minä. Mutta usko pois, tällaisia unikliseitä en useinkaan itselleni keittele. Joten ilman tarkempia rautalankaohjeita (tai muistoja niistä) yritän aukaista silmäni ja korvani sisään- sekä ulospäin. Jospa tekisin jotakin toisin kuin ennen?
Rakkaudella, 
Sitruuna

Jos minä hyppään 25

Eilinen pitkä päivä meni istuen. Koooko päivä. Siitä seurasi hirveä istumismorkkis ja tänään ajattelin tehdä toisin. Join teetä ja luin aamulehteä seisaaltaan. (Seistessä hukkakäytölle jäivät varta vasten hankitut mukavat lehdenlukutuolit. Miten voisi samalla seistä ja istua, ettei mikään olisi turhaa?) Radiosta tuli mukava kappale ja kehitin siinä lehdenluku-teenjuonti-seistessäni  jaloille hauskan liikesarjan. Se meni mukavasti oikeajalkavetoisena, mutta kun yritin kääntää sarjan vasemmalla alkavaksi, ei sujunut ollenkaan. Meni jokunen hetki harjoitellessa, mutta tunnustan, että keskeytin siksi ajaksi lehdenluvun ja teenjuonnin, koska niin multitoimintainen en pystynyt olemaan.

Sähköpostin aikana radiosta soljui taas vetoava kipale. Se liiteli päässäni luistimet jalassa. En tiedä miten muut tuntevat musiikin itsessään, minulle se on liikettä. Usein pehmeänä pyörivää, sellaista joka menee eteenpäin kuin olisin huiman taitava taitoluistelija, painovoima ei kisko edes takaisin jääkenttään, vaan liidän vaivatta ilmassa.  Koska tänään vähennän istumista, sähköpostien lukeminen jäi kesken, nousin villasukkaterilleni ja kuivaluistelin ympäriinsä. Juu, ihan oikeasti. Piruetit ja vaakaliu’ut olivat upeita, melkein yhtä hienoja kuin kakruna jäisellä pihalla, kun pohjasta halkaistut vanhat villasukat oli vedetty luistimien päälle, ettei jalkoja palelisi ahtaissa perintöluistimissa. Toimi muuten hyvin.

Mikä olisi mieluista liikkumista? Pikku-Sitruunana oli mielettömän mahtavaa kiivetä köyttä pitkin voikkasalin katonrajaan. Ei ollut konsti eikä mikään roikkua pää alaspäin renkaissa tai tehdä kiepahdus pään yli. Yhteen aikaan jalat ja kädet olivat juuri sopivan pituiset oviaukossa kiipeämiseen, eikä hyppiksellä hyppiminen edes hengästyttänyt.

 Koska en kuvittele kiipeäväni enää köysiä (tai tanssitankoja) ylös, kävin paikallisessa marketissa kuikistelemassa hyppistä pikkasen isommalle Sitruunalle. Eikö se mennyt näin että: ”Aku Ankka, Aku Ankka autolla ajaa. Aku Ankka , Aku Ankka kakkua syö…” Voi [sensuroitu ja piip]. Minusta tuli Aku Ankka. Avasin kotona tiukan paketin ja totesin, että elektroniikka on löytänyt tiensä sinnekin. Kädensijassa on hyppylaskuri, kello, kalorinkulutuslaskin ja ajastinhälytin.  Pitäisi tavata ohjekirjaa, jotta saan narun käyntiin. Rähmä. − Eikö tänne voisi saada ladattuna niitä hyppyloruja, niiden tahdissa olisi toiset fiilikset? − Toisekseen huomasin, että tarpeeksi väljät kohdat tässä huushollissa narun pyörittämiseen ovat vähissä joko kalustuksen tai katossa roikkuvan lampun takia.

Naah, nyt on noustava ylös, koska muuten lipsahdan takaisin samaan istuvaan säkkimuotooni. Kääk, ja hyppimään, sanoi Aku A. auton ratista kakkulautanen kädessä.

Sitruunan vastaanotolla kuultua

Vastarannankiiskenä oleminen on turhauttavaa. Tietää kyllä, että lunta tulee tupaan, mutta kun -. Toivon löytäväni fyysisen ja henkisen terveyden viisastenkiven, jolla parannan läheisteni oloa ja tietenkin omaanikin. Minun ahtaassa päässäni on sitkeä ajatus, että tätä tavallista latua, jota ihmiset (/minä) tällä hetkellä taapertavat eteenpäin raskaasti tai kevyesti, ei ole tarpeeksi hyvä. Se menettelee, mutta asiat voisivat olla niin niin paljon paremmin. Niin hyvin, että olisi melkein kuin Paratiisissa. Siitähän ollaan kaukana kuten Aurinko on Maasta tai enemmän (huomaa, että pari tekstiä sitten mietiskelin kosmosta). Eli tämä valtavirta on uoma, johon jostakin perustellusta tai sattuman syystä on päädytty.

Tässä kohtaa nousee ensimmäinen vastatuulenpuuska, joka pauhaa korviini: valtavirtaan on päädytty tieteellisesti tutkitusta syystä. Mutta minä senkun tuhisen, että tutkimuksia on miljoonittain, enkä suostu uskomaan, että toisensa kumoavista tutkimuksista läheskään aina on poimittu se lähinnä oikeaa oleva, jonka mukaan aletaan toimia. Toinen vastalausemyrsky seuraa edellisestä argumentistani: Kuinka kuvittelen, että minä vaikkapa lääketiedettä opiskelematta pystyn löytämään sivuvirrasta paremman oikean tiedon kuin ammattilaiset? En pystykään, siksi etsin, kokeilen ja erityisesti toivon. Sisäinen minäni huutaa, että ei olla oikealla tiellä, koska miljoonien ihmisten (täysin hihasta heitetty luku) fyysinen terveys on huteralla pohjalla, jos ollenkaan millään pohjalla. Ja sisäinen olotila myös.

Voidaanko hyväksyä yksittäisten asioitten hoitaminen myrkyllisillä lääkkeillä, jotka vaimentavat tiettyä kipupistettä kehossa, mutta samalla tuhoavat vaikkapa sydänlihasta tai muistia? No voidaan (mutta pitäisikö?), näin tapahtuu koko ajan minunkin läheisissäni. Kuulostaa vaihtokaupalta, joka on hirveä. Olen itsekin tehnyt näitä vaihtokauppoja oman kehoni kanssa ja ollut tyytyväinen, että elämäni oletettavasti on sen ansiosta vielä tässä ulottuvuudessa. Hoitava taho laskee riskin tuomat hyödyt ja ojentaa parhaansa mukaan apua. Mutta jos apua tulisi toisin keinoin, luonnollisemmin, ettei tarvitsisi ampua purevaa myrkkykäärmettä tykillä? Eikö näitä tutkimuksia voida rahoittaa? Lääkeyhtiöt eivät pysty, jos tuloksena ei saa tuotetta myytäväksi. Luulen lyhyellä matikkapäälläni, että valtio pitkällä jaksolla voittaisi terveyskustannuksissa, jos kansa lääkkeitä ja hoitoja edullisemmalla tavalla pysyisi terveenä. Juuh, tässä taloustilanteessa olen maalaistieteellisispohjaisen ehdotukseni kanssa piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkässä jonossa.

Nyt astun tieten tahtoen vieläkin ohuemmalle jäälle. Kysyn näistä tutkimuksista, jotka etsisivät kehon oikealle toimintamekanismille tarvittavia ravintoaineita eli kääntäen: puutetiloista johtuvia toimintahäiriöitä, miksi niistä ei kerrota, vaikka niitäkin on tehty?

Sikäli kuin kolesterolitietämykseni on oikea (perustuu lukemaani amerikkalaislääkärin, Al Searsin, kirjaan, The Ageless Heart Manual) ns. paha kolesteroli, joka tukkii suonia, on kiitänyt suoneen, koska siellä on tulehdustila. Pahan kolesterolin tehtävä kehossa on tarpeellinen ja oikea, sen pitääkin olla siellä, mutta "hyvän" kolesterolin tehtävä on noutaa tehtävän jälkeen "paha" kumppaninsa takaisin kierrätyssysteemiin. Koska "hyvä" kolesteroli on määrällisesti alakantissa, se ei kykene tehtäväänsä ja paikko-kolesteroli jää kikkimään paikoilleen ja kovettuu tukokseksi. Sen sijaan, että kehoon lisätään sydänlihaksen ja muistin tuhoaja statiinia (ja saksalaistutkimuksen mukaan myös erittäin epäilyttävästi sydänkohtausta lisäävää kasvistenolia, joka Kanadassa on muuten jo kielletty) pitäisi maalaisjärjen mukaan lisätä hyvää kolesterolia. Joko syömällä sitä sisältävää ravintoa tai oikeanlaisia ravintolisiä. Näin toteutuisi kehon oma ja normaali terveysmekanismi ilman myrkyllisiä haittavaikutuksia. Statiinin tehtävähän on vähentää "pahan" kolesterolin määrää, jotta se ei tukkisi suonia. Eikö oikeampi menetelmä olisi pyrkiä vähentämään syytä, tulehdusta, joka kerää "pahaa" kolesterolia? Ja lisätä samalla hoitokeinoa sekä tulehduksen taltuttamiseen (tutkimalla puutostiloja niissä ravintoaineissa, jotka ylläpitävät tervettä kudosta) että turvaamalla "hyvän" kolesterolin määrä tärkeään tehtäväänsä.

En kuvittele keksineeni/esittäneeni viisastenkiveä toistamalla toisten sanoja. Mutta kuvittelen, että tekemällä tällaisia tutkimuksia suunnattomasti enemmän ja tukemalla näiden tutkimusten tekemistä pelastavien lääkkeiden rinnalla, päästäisiin eri raiteelle tekemään parempaa matkaa. Tukemalla ihmisen normaalia terveysjärjestelmää ensin puutostiloja kartoittamalla ja niitä korjaamalla ja toisena ja kolmantena tulisivat järeät lääkinnälliset aseet.

Vastatuuli puhaltaa niin kovaa, että Sitruunan ääni häviää. Silti nousen taas ja taputan itseäni lohduttavasti olalle. Minä olen minä. Tämän palstan tehtävänä oli etsiä kysymyksiä. Kaipa joku muukin lääkäri ja maallikko on siellä jossain samoilla aatoksilla.
(Tässä linkki mikroskoopilla tehtävään verianalyysiin ennen ja jälkeen annettujen lisäravinteiden. Video on vuodelta 2001.)

Epävire – synonyymi: huono sointinen, ottaa korvaan

Mikähän vireeni on nyt epä? Kummallisia painostavia uneksumisia pukkaa ja yö oli kuin palapeli, jossa on 1000 palaa koottavana. Jossain vaiheessa totesin, että mahtaa kelloradio soida ihan justiinsa, kun tusina kertaa olen herännyt sätkimään peittoa pois ja vetämään takaisin. Katsoin kelloa, 2.50. Sen jälkeen en viitsinyt vaivautua yöpöydän suuntaan, puoli tuntia varmaan olisi jokaisesta edellisestä katsomisesta.  Olen hirmuisen tyytyväinen, että nukahdin sen miljoona kertaa viime yönä, siis joka kerta sen jälkeen, kun poksahdin hereille. Illalla nimittäin totesin alakerrassa tavallista aikaisemmin, että silmät eivät pysy auki, ei millään ja kömmin yläkerran pilkkopimeään makuuhuoneeseen vaakatasoon. Poks. Ei nukuttanut enää.

 Vähän sama juttu, kun istun sängylleni tyynyihin nojaten ja tarkoituksena on sammuttaa normivilkas hereillä olevan ajattelu syvään sisäiseen rauhaan, jota lähinnä meditaatioksi voisi kutsua. Krrrrrrrrrhhhh… pää notkahtaa sivulle ja väen vängällä olen syöksyä unien maailmaan. No, olkoon sitten, annan luvan, nukutaan vähän: valutan itseni vaakatasoon. Poks, olen hereillä.

Tai kun olen istunut sängyssä lukemassa kirjaa ja silmissä alkaa kirjaimet vilistä, lasken kirjan sängyn viereen, napsautan laiskasti valon pois, kierrän kehoni peiton alle suloiseen kippuraan…  Ja hops, hereillä ollaan! Mikä ihmeen vaakatason kytkin sisuksissa luuraa, sellainen nurinperin kääntynyt? Jos istun, en pysy hereillä, jos makaan, en saa unta? Täysin sama ilmiö kuin viime talven tunneilla, joka ikisenä taidehistorian päivänä varustin itseni Cola- ja vesipullolla, piirustuspaperilla ja -vehkeillä, jotta pystyin kuuntelemaan päivän luennot valvetilassa. Kun keräsin hiljakseen kamat laukkuun viisi minuuttia ennen taukoa, tajunta oli sumeta historian havinassa kaksi minuuttia myöhemmin. Aikuisten oikeasti.  Ja juu, ei ole kyse uniapneasta, vaikka oireissa mainitaankin ”Vaikeus pysyä hereillä yksitoikkoisissa tilanteissa”. Kuinka yksitoikkoista on maata hiljaa pimeässä? Sen verran, että rupeaa miettimään, miksi korvissa kuuluu sekä tasainen sirinä, että pumppaava shhh-shhh? Aikani etsittyäni sydämen sykettä, jota ei tuntunut rinnassa, kaulalla eikä ranteessa, totesin sydämeni pysähtyneen. Apua. Suunnilleen viidennellä yrittämällä ranne sykkii vaimeasti täsmälleen samassa tahdissa korvien suhinan kanssa. Kuulen siis veren kohinan suonessa. Vau. Kuulenko mitään muuta sisäistä elimellistä tms. asiaa? Heiluttelen varpaita, ei kuulu mitään, eikä sormistakaan. Kallistan päätäni sivulle. Hirmuinen nitinä ja napsahtelu.  Juu, niskani pitää ääntä, mutta minä en nuku. Epävire ei ota korvaan, mutta vähän aivoon kyllä. Taidan kirjoittaa herra Synonyymille lisäyksen nettiin.

Tiedäthän sen vaiheen lapsen kehityksessä, kun lasta yritetään jallittaa sanomalla: ”Ethän vain laita noita housuja jalkaan, ethän?”, kun kehotus ”Laitahan nuo housut jalkaan” saisi aikaan reaktion: ”ENKÄ LAITA!” Olen tullut siihen tulokseen, että kehossani on taantuma esihistorialliseen aikakauteeni. Kehoni ei tahdo mennä nukkumaan silloin, kun mieli tahtoo ja päinvastoin.

Vilkaisin äkkiä MML:n sivuilta ”Tahdon, en tahdo” (ei siis keskustella nyt avioliittolaista, vaikka asian voisi pohtia siltäkin kantilta) -artikkelia. Sivulla todetaan, että tahtomista – lapsen− täytyy harjoitella, että kun varttuneena on aika tehdä isoja päätöksiä/valintoja, ei säikähdä ratkaisujensa vastuuta. [Sitruuna tuumii mietteliäänä] Aika nappiin meni, olen taantunut tuossa asiassa totaalisesti, entinen ”tiedän, että haluan tämän, en tuota”-tyyppi on häipynyt sivuovesta vähin äänin, kun masentava ”voi ei, en haluaisi tätä, mutta se taitaa silti osua minulle, anteeksi, saanko mennä verhon taakse seisomaan?” -torvi koputtaa olkaani. Mutta että henkilökohtaisen evoluutioni saatossa surkistunut tahto-minäni olisi asettunut vaakatasokytkimenä unenselättäjäksi, ei sentään?

 Voisiko joku keksiä minulle automaattisängyn, joka vireystason mukaan surisee istumasta vaakaan ja takaisin? Ja viilentää ja lämmittää patjaa kehonlämmön mukaan, ettei olisi tarvetta sätkiä peiton kanssa niin tiuhaan? Mutta en silti investoi sellaiseen, kun sänkysysteemi olisi kuitenkin liian kallis, enkä ole varma onko se meno-erällisesti kuitenkaan tarpeeksi tärkeää, vaikka uneni ovat tuhannen silppuna. Tahdon, mutta en tahdo maksaa siitä.

Onneksi apua tarjoaa tuuletin ja kaikenlaista muuta selitystä kuukletin. Etsin selitystä, mutta ensin olisi löydettävä jähmeästä päästäni oikea sana epävireiseen... tuota... rytmiin…käyrään…? Ahaa, biorytmiä etsin. No niin. Äkkiähän se selvisi, kaikki käyräni ovat tällä hetkellä netin mukaan miinuksella. Ei mitään hätää, sanoo nettibiorytminlaatija: ”Parempi löysätä, katsoa tellua, lukea kirjaa tai pelata tietokoneella, vaikka sinuun kyllästynyt kumppani jäkättäisikin (näin siellä luki).” Öö, Rouva Sitruuna on nyt vähän hämmentynyt, mahtaisiko tietokonepelien alkeidenopettelu luistaa nyt yhtään?

Cosmoscaruselli

En oikein vakavasti ole uskonut koskaan kuuhulluuteen. Luin vasta juttuja, tieteellisiä, siitä kuinka kosmiset asiat vaikuttavat luontoon, kasveihin, eläimiin ja ihmisiin. Ne ovat tavallisia juttuja, niitä ei pidä mitenkään ihmeellisinä. Totta kai kukka kääntyy auringonvalon suuntaan tai sulkeutuu valon vähetessä. Mikä ihme se on, ihan tavallista, loogista. Vuorovesi liittyy kuuhun ja sen vetovoimaan, siis totta kai, näinhän on opetettu. Linnut ja ilmeisesti jotkut merenelävät suunnistavat vaelluksillaan magneettikenttien mukaan. Ok. Ihmisen iho, auringonsäteily ja D-vitamiini liittyvät toisiinsa. Auringonvalo, melatoniini ja unirytmi ovat kimpassa. Tuttuja juttuja. Auringon myrskystä seuraa täällä sähkömagneettimyrsky (menikö oikein?), joka tosi rajuna iskiessään tiedetään lamauttaneen satelliitteja ja maanpinnallakin vaikuttaneen sähkölaitteisiin ja aiheuttaneen sähkökatkoja. Eihän tässä mitään uutta, paitsi että en ole koskaan ajatellut näiden olevan mysteerisiä kosmisia vaikuttajia.

Carolus Linnaeus alias Carl Linnaeus alias Carl von Linné hoksasi 1700-luvulla, että jotkut kasvit avaavat ja sulkevat kukkansa niinkin täsmällisesti, että niistä saattoi katsoa aikaa kuin kellosta. Kituvista kasveistani ei näe kellonaikaa, jotain muuta niistä varmaan näkee. Jouluvalot on tungettu komeron perille ja ikkunan takana on yhä enimmäkseen keskitummaa tai mustansinistä. Hetken kestää kevättalvikukan elämä ja sekin synkkä ja pimeä, mutta kyllä joku kasvis saisi jo tulla teekupin ja aamulehden viereen väripilkuksi kevättä esittämään.

Kosminen vauhti kohti kevättä on kai jotain älyttömän huimaa: leveimmällä maapallon kohdalla kierretään maan akselia 1670 km tunnissa, aurinkoa kierretään 107 200 km tunnissa ja aurinkokunta liikkuu/pyörii kuulemma 800 000 km per tunti. Ja lisäksi vielä lähestytään naapuri Andromedaa 470 000 km tunnissa. Ja senkin lisäksi vielä rynnitään 2 200 000 km tunnissa Suurta puoleensavetäjää kohti. Menee täysin yli ymmärryksen. Jos joku osais tuosta laskee, kuinka tsikastriljoonan kilometrin päässä se kesä yhä on, niin en halua edes tietää, on se niin kaukana, ettei megakaukoputki riitä ja eväät loppuu kesken. Eikä se (kesä) taida koskaan olla samassa kohdassa universumissa, vai onko? Siis, että kiepahdetaanko me aina 12. kesäkuuta kello 12.00 täsmälleen samaan pisteeseen koko valtavassa kosmisessa jutskassa? Ei vaikuta mahdolliselta, kun kerran kosmoksen karuselli pyörii edellä mainittuja nopeuksia, eiköhän siinä ole niin monenlaista kierrosta, että kahta kertaa ei samassa pisteessä ikinä olla? (Ja silti Otavan pisteet pysyvät Otavassa.) Ja niin ihmettelen kuinka meidän kesät yleensäkään on millään lailla samankaltaisia vuodesta toiseen. Tai yleensä mikään. Ihmeellistä.  Silmäni pyörivät kattorakenteissa tätä ihmetellessä.

Siitä vauhdista vielä; kun kerran olen niin tottunut tuohon mieLETTÖmän hirvittävään vauhtiin ja pyörintään, etten edes sitä noteeraa, niin miksi sitten yksinkertainen istahdus keinussa (saati sitten maailmapyörässä) saa kasvot muuttumaan viheriöksi? Kosminen hienosäätö?

Luin, että sellainenkin tutkimus on Manchesterin yliopistossa tehty, että koehenkilöitä kuljetettiin vajaa 50 km yliopistolta silmät sidottuina ja niin kauan kuin silmät yhä olivat peitettyinä, koehenkilöt pystyivät osoittamaan opinahjonsa suunnan aika hyvin. Kun silmälaput sai poistaa, homma menikin hankalammaksi. Robin Baker (Manchesterin yliopistolla) keksi seuraavaksi laittaa toiselle ryhmälle sauvamagneettipannan sumuttamaan maan magneettikenttiä ja toiselle ryhmälle asetettiin magnetisoituja metallipaloja pään ympärille. Magneettipäät selvisivät huonommin kuin metallipäät, kun piti osoitella, missä päin pohjoinen on.

Laurentian Yliopistossa Kanadassa huomattiin myös aivojen herkkyys magneettikenttiin, kun itse värkätyillä kentillä saatiin koehenkilöille aikaiseksi mystisiä tuntemuksia. Skotlantilaisessa sairaalassa todettiin potilaiden masennuksen lisääntyvän magneettimyrskyjen jälkeen.. Australiassa laskettiin itsemurhien lisääntyneen magneettimyrskyjen jälkeen. Samaisessa maanosassa tutkittiin myös kuuta ja itsemurhia: naiset myrkyttivät itseään uuden kuun aikaan, kun taas miehet täysikuulla. Synkkää luettavaa ja saa ajattelemaan taas kosmisia tekijöitä. Olisiko niin, että olemme unohtaneet teknologian kehittyessä sen osan itsestämme, joka mielletään nyt pikemmin taikauskoksi ja taruiksi? Pikainen maalaisteoria asiasta tuumaa, että voi olla, että kaikki ei olekaan tarua. Karmean kehno suunnistusvaistoni tarvinnee magnetisoidun hiuspannan magneettikenttien vahvistajaksi, koska ilman niitä käännyn vasemmalle kauppakeskuksen harvemmin käytetyltä ovelta, kun olisi pitänyt tarpoa oikealle. Mutta silti, silti kaipaan näkeväni taivaalla magneettimyrskyn loimuavan ilmentymän, revontulet ja aina nähdessäni kuun yötaivaalla, katseeni sitä hamuilee. Suokaatte se minulle anteeksi (että kaipaan vaarallista sähkömagneettimyrskyä ja synkkyyteen vetävää kuumolluskaa kauniille yötaivaalle). En vain ole itse huomannut, että voisin niistä valahtaa mielensyövereihin? No hitsi, nyt muuten huomasin, että mystiikkaa täynnähän ne aina ovat minulle olleet.

Jos haluat kokea helposti ja pikaisesti todella mystisen skaalan elämästä, mitä ympärillämme on kaikkialla ja koko ajan, klikkaa tästä.