Puun alla loikoillen

Muistelin lukemaani tarinaa siitä, kuinka toisilleen aika tuntemattomat ihmiset kohtasivat toisensa arjessa. Toinen oli remppamies ja toinen miehelle työn tarjonnut nainen (en löytänyt enää kirjoitusta Positiivareiden sivulta, siellä se muistaakseni oli, jos tarina ei ole alkuperäisen kaltainen, anteeksi vaan). Remppatyö ei sujunut onnellisten tähtien alla ja erityisesti projekti tökki yhtenä päivänä, jolloin jostakin syystä nainen oli remppamiehen kyydillä menossa yhdessä, ehkä rautakauppaan. Matkalla poikettiin remppamiehen kotiin, huomattavan epäonnisen päivän jälkeen remppamies käveli  hartiat lysyssä kotiovea kohti, mutta pysähtyi hetkeksi pihapuun kohdalla. Selkä suoreni ja mies tervehti iloisesti vastaan juoksevaa tenavaansa. Nainen ihmetteli remppamiehen silminnähtävää muodon ja mielialan muutosta itsekseen. Kun matkaa jatkettiin, uskaltautui hän kysymään mieheltä, mitä oikein tapahtui. Ja mies kertoi. Hän oli jossain elämänsä vaiheessa päättänyt, että työmurheet eivät saa häiritä kotielämää ja joka päivä hän seisahtuu puun kohdalle ennen sisään menoa. Mielessään hän ripustaa päivän murheet puun oksalle, ennen kotiin saapumistaan; Eipä tuota tarvitse enempää selitellä.

Mietiskelin puuasioita kävellessäni, kovin ovat paljaita vielä tähän aikaan vuodesta. Vastaan tuli pari alakouluikäistä tyttöä, jotka huikkasivat "Hei" aidan takana pihassa leikkiville kavereilleen. Mulla vähän väpätti suupielissä, toinen tytöistä nimittäin veti perässään kokonaista koivua. Hän piteli latvasta kiinni ja puu liukui sujuvasti ja vastaanpanematta jäistä tietä pitkin koko kolmen metrin pituudeltaan. Hommassa ei näyttänyt olevan mitään outoa tyttölasten silmin katsottuna. Vähän myöhemmin huomasin, että koivu ja minä olimme kävelyn päätteeksi päätyneet samaan pihaan. Naapurin tyttö (jota en pipon alta ollut tunnistanut) veti aarteensa kodin sivustalle, kun kuljin taas hänen ohitseen. Nyt puolestani moikkasin häntä ja kysyin muina sitruunoina: "Mihin aiot puuta käyttää?" "Majaan", oli vastaus.

Meillä oli kaverini kanssa pienenä risumaja, koottiin pitkiä oksia ja aseteltiin niitä kodan muotoon. Hauskaa oli. Puihin ei tehty majoja, mutta isoon koivuun piti kiivetä niin korkealle kuin uskalsi ja äitiä tuli ikävä. Kuulema siinä vaiheessa äiti usein ikkunasta huusikin "Sitruuna, alas puusta!" Majana oli useimmiten kuitenkin iso kivi, sen pyöreää sivua kun punnersi ähisten ylös, niin kiven päällä kannatti vähän aikaa kököttääkin. Kiviä oli itse asiassa tarjolla erilaisia vaihtoehtoja eri puolilla pihaa, aivan mahtavia kiipeilytelineitä.

Arvaat vissiin, mitä kaipailen talven keskellä ja monesti myös kesällä? Niin justiinsa, isoja kiviä ja vehreitä puita. Konttailin yhteen aikaan kameran kanssa kivikoissa niin usein, että kukaan ei uskonut ottamissani kuvissa muuta voivan ollakaan. Kuvat "kiinnostivat kiviäkin", siitähän se sanonta tulee... Muuttokuormassakin tuli jokunen lootallinen kiviä, eihän koskaan voi tietää, milloin niitä tarvitsee. Puita en entisestä pihasta kaivanut mukaan, joten omenapuu-kasvatuksen tulos on siellä yhä, jos on. Eikä ole minun vikani, että vieraat remppamiehet tekivät jotain tai kirvesmies testasi kirvestään niin, että omenapuusta katkesivat toisen puolen kaikki oksat ja melkein puolet rungosta lohkesi irti. Olivat asiasta ihan hiljaa, joten siinä vaiheessa, kun asian huomasin, ei puulastari enää auttanut. Niin tai näin, olen turkasen huono kasvattamaan edes valmiiksi kasvatettuja kasveja, saati sitten puita.

Isot puutarhat ovat parhaita toisten kasvattamina ja hoitamina. Pikkupuutarhasta ei tule niin iso poru, jos ja kun se käsissäni käpristyy. Tänään tuli tarve niille kaapin perälle muutetuille kiville.Voisko sitä kuvitella olevansa lämpimällä kalliolla kesäauringossa tai pulahtaa kohta uimaan puun oksien alle?















(Jos muuten haluat kokeilla sitruspuun kasvattamista itse, klikkaa tästä.)