Talvikellojen alaiset, kunnes taas kesäaika koittaa

KUUKAUDEN CUCKOO

Olen virallinen hurahtaja.  Kohkaan aina siitä, mitä olen viimeksi löytänyt. Ravinnossa kävin läpi sitä sun tätä ja kokeilin 5:2-dieettiäkin kirjan luettuani. Olin varma, että nyt läski lakkaa lätisemästä, kunhan vaan kuukauden odotatte. Söin tuskin mitään. Ja sitten taas söin. Sitten en syönyt mitään. Ja taas söin. Puntari jumitti ja hakkasin päätäni seinään. Ei ole totta. Mikä mättää? Haloo! Yksi tuttava katsoo minua ja toteaa: ”Ei se mihinkään lähde kuin liikkumalla.” Toinen tuttava katsoo minua ja toteaa: ”Ei siinä liikunnasta ole kyse, vaan siitä paljonko syö.” Kirja sanoo: ”Ajattelusta se on kiinni, ruokaa suuhun pistäessä pitää ajatella: ”Tämä on minulle hyväksi.” Lehdessä taas lukee: ”Silitä vatsaasi ja rakasta kehoasi.”  Meditoi. Mieti mitä syöt, älä mieti mitä syöt. Usko siihen! Näe se, mitä et näe. Kohta olen niin astraalilla tasolla, että lähimmäiset kuiskivat: ”Houston, we have a problem.”

Ho’oponopono (hawaijilainen menetelmä) , David R. Hamilton, Alex Loyd, Pam Grout ja moni muu taho tuntuu puhuvan samasta asiasta sen eri kantilta. Ajatuksien voimasta kaikkeen olemiseen. Ytimenä on päästä irti syyllisyydestä ja kaunasta. Ahdistavat ja olemusta lamauttavat tuntemukset menneisyydessä, jotka nykyisyydessä yhä laukaisevat saman tunteen ja sen myötä samat reaktiot mielessä ja kehossa. 

Jep, olen lukenut, kokeillut, harjoitellut, yrittänyt meditoida, rukoilla, kuunnella ja puhdistua. Läskiin se ei ole vaikuttanut, mutta henkiseen hyvinvointiin kyllä. Tällä hetkellä meneillään on Pam Groutin kirjan haastamana kokeilu, jolle entinen järki- ihminen nauraa tai tuhahtaa, mutta mitäpä se minua haittaa. Olen nimittäin jo hyväksynyt sen, että saan uskoa, jos siltä tuntuu, vaikka kukaan muu lähipiirissäni ei todellakaan jaa tätä näkemystä. Olen potkaissut pari näkymätöntä aitaa tieltäni johonkin uuteen.  Hapuilevin ja epäilevin askelin yritän vakuuttaa itselleni, että uskon, uskon.  Rukoilen, että uskon. Auta Luojani, että uskon! Seuraako tästä jotain suurempaa, se jää nähtäväksi. Oli miten oli, toivon, että paluu entiseen nyhjöttämiseen ei enää ole mahdollista.

 

RAKASTAN HAUSKOJA LOKEROITA, LAATIKOITA JA SALAKÄTKÖJÄ

Haluan lokeroida kaiken, jotta saan turvallisen olon. Tämä asia lokeroon 5, tuo ihminen lokeroon 2. Jos lokeroitava pistää hanttiin, miltä se minusta tuntuu? Harmistun? Suutun? Annan olla? Ryömiikö tuo ryökäle ulos paikasta, johon sen halusin asettuvan, ei tule kuuloonkaan!

Minä haluan uskoa Jumalaan, joka loi minut ja kaiken muun. Jos oikein tosissani uskon kaiken Luojaan, on minun uskottava myös siihen, että Luoja tietää, mitä teki luodessaan minut, sinut ja hirvittävän paljon kaikkea-kaikkea-kaikkea-kaikkea muutakin. Vai onko kaiken-kaiken luomisessa niin suuri työ, että jokin meneekin välillä pieleen? Ei mene, uskon pitäisi kuiskuttaa. Mutta en voi olla varma. Minä epäilen, että joku ei sittenkään istu muotissaan, siis asia pitää oikaista, kitkeä ja heittää pois kaikkien silmistä.  Tai ainakin minun silmistäni, sillä minä olen oikeassa. Lokero on oikea järjestys, erityisesti minun lokeroni. Tiedän sen siitä, että minun kulttuurissani se on yleisesti hyväksytty lokerikko.

"Kauneus on katsojan silmässä." "Kun ihminen on kaunis sisältä, on hän kaunis kaikin puolin." Eikö? Liirumlaarum, utopista sanahelinää. Sillä jos näytät tuolta ulospäin, olet sitä myös sisältä. Äläkä rupea vaikeaksi, olet jo lokerossani numero 1, sillä kuulut sinne, vaikka mitä väittäisit. Luoja teki sinut tuollaiseksi, miksi yrität olla jotakin muuta, suututat vain muut Luojan luomat.

Ympäripyöreää, mutta ehkä alat päästä jyvälle? Kuulin jokin aika sitten ajatuksen, joka sanottiin lämpimällä ja rakastavalla sydämellä: "Joskus ihmisen sisin on tullut maailmaan väärissä kuorissa." Onko se Jumalan tekemä virhe? Vai tarkoitus? Suuri tuska siitä ainakin tulee sekä väärissä kuorissa asuvalle sielulle, että hänen rakkailleen. Joko yrität survoa itsesi väärään lokeroon tai pyrit luomaan itsellesi kuoret, joissa sielusi tuntee olevansa kotona. Joka tapauksessa ympäristösi vetää herneen nenäänsä ja osoittaa sen monin (ikävin) tavoin.

Voinko kuvitella itseni tilanteeseen, jossa minun halutaan olevan täysin muuta, mitä itse tunnen olevani? Enkä tarkoita nyt, etten halua siivota tai olla kokouksen varapuheenjohtaja. Jos siis olisin nainen, mutta minua kuitenkin itsepintaisesti sanottaisiin mieheksi, koska kehoni näyttäisi mieheltä. Käytökseni olisi oltava miehelle sopivaa, seurustelu olisi sallittua vain naisen kanssa, koska kehonihan siis olisi miehen, vaikka mieleni olisikin naisen identiteetti. Yritän ajatella. Olen nainen, mutta koko ympäristö vaatii minua olemaan mies. Ahdistaa. Itkettää. Aika karmeaa. En halua olla mies, en halua miehen kehoa, se en ole minä. Ja kun sanon sen ääneen, saan vihat päälleni. Julmaa. "Kauneus on katsojan silmässä." Etkö voi nähdä tämän kuoren ohi, kuinka kauneus yrittää olla sisälläni?

Se on hirvittävän vaikeaa, kääntää lokerikkoni ylösalaisin ja antaa asioiden olla hajallaan ilman minun vaatimiani aitauksia Tiedän, että minun on paljon helpompaa olla vihainen siitä, että et halua olla lokerossani siististi siellä, minne sinut laitoin. Ja auta Armias, jos et ajattele samalla tavalla, minulla on oikeus olla järjettömän vihainen sinulle! Olet taliaivo, koska ajattelet väärin, minä nimittäin olen oikeassa tässäkin asiassa. Painu takaisin lokeroosi ja ole onnellinen, että ehkä päästän sinut sinne takaisin. Tai en sittenkään, et sovi enää alkuperäiseen lokerooni, pilasit sen.

Jumala (tai mitä ihmisen kehityksestä ajatteletkaan) nosti sinut jostakin syystä jo syntyessäsi ylös lokerosta 1. En tiedä miksi, ehkä siksi, että minun lokerikkoni ei olekaan täydellinen.

VALO LOISTE SÄTEILY HOHDE KIMALLUS SÄDE KILLOTUS PAISTE VÄLKE LOIMU PALO TUIKE...

Jotta voi olla valoa, pitääkö olla pimeyttä? Tänään taas kysymysmerkkinä.

Teininä Italian reissulla näin pimeässä illassa minimaalisia lentäviä viivoja. Ne syttyivät, piirsivät ilmaan valoviivan ja hävisivät. Etelä-Suomen vuokramökin rantapolulla taas kyykisteltiin katsomassa paikallaan pysyviä pisteitä. Tulikärpäsiä ja kiiltomatoja. Ihmejuttuja, olisi hienoa nähdä niitä taas. Kysyin paikallisilta, olisiko täällä päin paikkaa, jossa niitä olisi. En tosin edes tiedä, vaatiiko näkeminen tietyn kesänajan, kuten esimerkiksi loppukesän elokuun pimenevät yöt? Vastaus joka tapauksessa oli: "rannikolla". Aika hakuammunnaksi menee.

Tähtitaivas: Kevät yön taivas on ollut huikea. Jotenkin tähtöset ovat tuikkineet silmissäni todella kirkkaina. Revontulia ei näillä leveyksillä juuri pääse näkemään, mutta kaipaus vihreisiin leiskoihin liekehtimässä talviyön taivaalla säilyy. Aurinko: viikon harmaan taivaan ja maiseman ankeus putkahtaa iloksi, kun aurinko pilkahtaa pitkästä aikaa esiin. Ooo. Sininen taivas! Kaupungin valot järven toisella laidalla: ai, kun kaunista! Tekisi mieli lentää kohti valopisteitä!

Olenko yöperhonen? Nehän lentävät vaikka terassin kuumentuneeseen lamppuun polttamaan itsensä. Kiiltomatokin houkuttelee koiraita puoleensa valoisalla pehvallaan. Ja syvänmerenkaloissa on niitä pimeässä hohtavia tuntosarvipäitä, jotka hankkivat ruokansa bilehilesarvilla.

Briteissä nuori jäätelötehtaan keksijä Charlie Francis fiksasi yhteen meduusan proteiinia ja jäätelöä, syntyi pimeässä hohtava jäätelö. Kuvissa näkyy hohtavia suita, ää, ei mun juttu. Bioglow kehitti pimeässä hohtavan kasvin, siinä olisi jo mullekin vähän enemmän itua.

Mieluiten olisin kuitenkin itse valosielu. Eikö tämä ole melko usein meditaation tai hengellisen mietiskelyn tavoite? Jeesus totesi olevansa maailman valo. Uskonnosta riippumatta rajakokemuksistaan kertovat puhuvat ihmeellisestä valosta, joka on kauniimpi kuin tässä ajassa näkemämme. Jotkut sanovat nähneensä valoa tunnelin päässä. Joka tapauksessa mieli suuntaa pimeässä kohti valoa. Miksi valo on niin kaunista ja kiehtovaa ihmisistä, ötöiköistä sun muista eliöistä? Mitä vastaavaa kokevat he, jotka ovat silmien havaitseman valon ulottumattomissa, näkövammaiset? Mitä kohti he tuntevat imua?

Yhtään vastausta antamatta hapuilen omaa valoa kohti keskellä tätäkin aurinkoista päivää.

BECAUSE I'M HAPPY?         ( Happy, Pharrel Williams)

Oletko nähnyt Jessican aamurutiinin vuosien takaa?  (Jessica)

Taistossa raskasta otsaa vastaan on kaikki keinot sallittuja.

Otsalohkoni painoi eilettäin noin tonnin. Tänä aamuna vuokrasin vintturin sen nostamiseen. Radio auki ja operaatio Jessikat päälle. Musiikin, aamulehden ja teen lomaan kädet heilumaan, jalka ja pehva nykien. Ja koska kuulolla ei ollut ketään, äänen avaus. "Jee, mä oon ihana, mä oon valoa!"  Silmät kiinni. Katso, vedän tästä valoviivaa sydämen kohdalta vasemmalle kyljelle, oikeaan jalkaan, ja selästä valkoiset siivet. Mä oon ihana! Usko pois, mä oon valoa. Usko. Usko.N-n-n-n- no place I'd rather be! (Rather Be, Clean Bandit)

Isompi vaihde päälle, kun lehti on luettu. Ikkunasta näkyy pomppiva mustarastas nurmikolla. Jee, mä oon hervottoman valoisa. Kädet heiluu kuin tuuliviirit. Mullakin on keltainen nokka, mä oon siipiveikko kans. Valo lentää mun sisuksista, pää pilvissä, otsa ei paina enää mitään. Päinvastoin, kun säntään autolta takaisin sisälle hakemaan aurinkolasit, mikään kohta aivolohkossa ei muista, että laitoin hälyt päälle puoli minuuttia sitten. Ei se mitään, mä olin niin keveä keittiöön juostessa, että häly ei edes tajunnut sitä ja mä ehdin stopata järjestelmän lentäessäni takaisin pihalle. Mulla on mieletön hinku liitää yli pihan joka paikkaan. Mä pystyn pelastamaan vaikka maapallon. Okei. Tarttee vähän hidastaa, ennen kuin istun ratin taa, järki käteen ja turvavyöt kiinni. Uskomatonta, minkä nousuhumalan sain aikaan pomppimalla pitkin olohuonetta, ilman mitään muuta ainetta kuin ajatukset ja liike. Eilinen totaalinen toivottomuuskytkin kääntyi lounaasta kaakkoon: pystyn mihin vaan, mulla on miljoona ideaa!

PALMUSUNNUNTAIN MIEKKAILU

Jokavuotinen virpomishistoriikki levahtaa esiin lehtien sivuilta. Tavallisesti sen aloittaa joku, joka on syvästi loukkaantunut virpomisperinteen muokkautumisesta lännen, idän ja halloweenhapatuksen sekamelskaksi. Joku tutkija ennätti myös nimetä trullien sekaantumisen virpojiin alkaneen -80-luvulla. Jaa'a. Kuulostaa kummalta, kun itse noudatin ämmi-perinnettä -60 ja -70-luvuilla. Eikä vanhempi väki valittanut asiasta, eihän me itse oltu asiaa keksitty, vaan vanhemmilta asia oli opittu. Ämmillä piti olla pajunoksien lisäksi mukana luuta ja karkkeja varten kahvipannu.

Perinne elää, tänään oven takaa kurkki vain muutama ämmin jälkeläinen. Nuoria virpojia oli kyllä iloisesti liikkeellä. Lumikki ja velho laulaa lurauttivat pitkän virpomislaulun. (Ohoh!) Teräsmies suojasi pikkusiskonsa selustaa, kun starwarsmies virpoi lasermiekalla. Lopuksi kaikki kolme ojensivat pajunoksan ilahduttaen tätiä ovella. Hilpeää. Nuorimman lapaskädessä pienet suklaamunat eivät millään meinanneet pysyä. Hiljaa tapittava nuori neiti pikku-ämminä sulatti kyllä tädin suklaasilmillään siihen kynnykselle sulaksi vahaksi. Miten tuosta voisi pahastua? En minä ainakaan, kun vielä pupu ja kissa pimputtivat myös ovikelloa. Itse asiassa mustiin pukeutuneet ja totiset nuoret olivat synkeimmän oloisia tämän päivän vierailijoista. (Ei edes vastatervehdykseni: "Kiitos, hyvää pääsiäistä ja terveyttä myös teille!" tuonut hymynhiventä kasvoille.) Iloiset lapsenmielet ja asut saavat väkisinkin hyvälle mielelle. Sehän on virpomisen tarkoitus: hyvän toivotus. Olen aivan samaa mieltä lehdessä kirjoittaneen papin kanssa: jos joku tulee ihan ovellesi sinulle hyvää terveyttä ja siunausta toivottamaan, ota se ihmeessä vastaan. Mitä väliä, missä asussa toivotus tulee ja tuo iloa harmaaseen tihkusadepäivään?