Frankin ja Millin lumipallokomeetat

Luin eilettäin avaruustutkija Louis A. Frankin lumipallokomeettateoriasta ja etsiessäni netistä lisää tietoa törmäsin lopulta Frankin itsensä kirjoittamaan tilitykseen. Frank oli ollut arvostettu tutkija, joka oli mm. analysoinut Saturnuksen renkaita ja muitakin juttuja, jotka maallikolle eivät paljoakaan kerro. Hän oli pätevä, lahjakas, uransa huipulla, kunnes. Niin, kunnes hän assistenttinsa kanssa kertoi tulleensa johtopäätökseen: jostakin avaruuteen lähetetystä vehkeestä kauempaa saadussa suttuisessa kuvassa olevat mustat pisteet ovat lumipallokomeettoja, jotka päivittäin suuressa määrin lähestyvät maapalloa. Niitä ei ole aiemmin havaittu, koska jopa talon (hiukan epämääräinen mitta) kokoiset lumipallot ovat vain jäätä, eivät tomua/kiveä ja ne hajoavat jo maapallon magneettikentässä ennen ilmakehää höyrystyen ja päätyvät vetenä maapallolle. Piste. Näin ollen maapallolle aikoinaan syntyneet meret ja ylipäätään kaikki vesi olisikin peräisin avaruudesta. Ja taas näin ollen myös ihmisen alkubakteeri tai mikä liekään, olisi hyvinkin peräisin avaruudesta. Hups. Siinä se tuli. (En tosin ole varma, liittyikö ihmisen alkuperä-ajatus Frankin teorioihin, vai oliko se jonkun toisen johtopäätelmä veden mukana tulevista elementeistä. Se varmaan selviäisi lukemalla Frankin kirja: The Big Splash A Scientific Discovery That Revolutionizes the Way We View the Origin of Life, the Water We Drink, the Death of the Dinosaurs, the Creation of the Oceans, the Nature of the Cosmos, and the Very Future of the Earth Itself)

Frank tyrmättiin ensimmäisellä kierroksella ja toisella ja kaikilla tulevilla. Entiset ystäväkollegat olivat entisiä ystäviä. Frank itse totesi: ”Tiedepeli on raakaa, voin laskea yhden käden sormilla ne kriitikot, jotka kritisoivat asiaa tieteellisen asiallisesti. Kaikki karttoivat minua. Asiat menivät pidemmälle kuin olisin voinut uskoa. Olin siinä pisteessä, että matkustaessani kokoontumisiin, söin yleensä yksin tai joku läheinen fyysikkoystävä istui kanssani.” Hänen esittämiään tutkimusaiheita ei enää hyväksytty.

Pitkästi kerrottu, solahdin niin kovasti taas mukaan Frankin kokemuksiin. Oli ilta, kun luin näitä, sitten sattui niin, että puoliskoni ajatteli varmaan yllättävänsä minut iloisesti. Hän nosti päätään omalta sähköpostiltaan ja totesi: ”Ollaan tässä sisarusten kanssa pari päivää pohdittu…” PAM! Se tuli kuin potku mahaan. Eikä puolisko tajunnut, missä mennään. Ei nähnyt sitä mustaa lumipallokomeettaa, joka paukahti kuin turvatyyny kylkiluiden alla ja jäykisti leukaperät lukkoon. Minut oli jätetty ulkopuolelle. Ohos. Nyt kun kerron tästä, päässäni soi laululeikki: ” Ja linnan muurit kohoaa, kohoaa, kohoaa…” Minä nimittäin katselin puolisoa muurin lävitse. Luulen, että siinä kohosi itse asiassa kaksi muuria tosi tiukkaan tilaan pöydän yli, puoliskolla omansa. Otin aikalisän ja menin ronkkimaan astianpesukonetta. Voit rauhassa ajatella, että pakenin tilanteesta. Niin tein.

Jos et huomannut, puoliskoni ei tehnyt mitään väärää, vaikka millisekunnissa niin päätin. Muistoni laukesi ja lukitsi minut tunteeseen, jonka olen kokenut historian havinassa, ihmisikäni sitten ja sen jälkeen monesti elämäni varrella. Alexander Loyd kirjoittaa samasta asiasta. Tein käytännössä sen, mitä teoria toteaa:  en ollut enää tässä hetkessä, elin tunnemuistoani sieltä jostakin. Ei auta, että syytän jotakuta menneisyydessä. Siis huomaathan: minua ei auta, että pidän kiinni tästä tunteesta. Talon kokoinen jääpallo paukahti eilen minun kehoni sisällä, ei kenenkään muun. Ja koska minä pidän kiinni tästä tunteesta, vain minä (ei äitini tai siskoni) voin sen päästää irti ja vapautua. Ei se helppoa ole, mutta ymmärrän sen. Irtipäästämisen tiellä annan anteeksi itselleni, että olen säilönyt tunnetilani eteisen hattuhyllylle, näppärästi mukaan otettavaksi. On aika heittää epäkelpo tavara tunkiolle. 

Eteisen hylly on muuten tupaten täynnä, ihan niin kuin meillä asuisi puoli komppaniaa väkeä. Ei tule vilu pääkoppaan, eikä aurinko häikäise, kun pistää päähänsä sekä pipot että lippikset. Vai?

Frankille vielä terveisiä, hän siirtyi toukokuussa avarampaan ulottuvuuteen ja varmaan tietää nyt tarkemmin lumipalloista, komeetoista, maailmankaikkeudesta ja tunnemuistoista pääsemisestä kuin kukaan täällä.

Tajunnan voima

UNIIN SE KOLAHTI

Arvaa vaan, kokeilinko joskus ohjeita, kuinka voi kehittää uniensa tietoisuuteen pääsemistä?  Kyseessä oli jokin Olli Erjannin laatima lista, millä hän oli itse harjoittanut tietoisuutta uniensa aikana. Ei auttanut harjoittelu, jota en pitkään jaksanut kokeilla. Jotakin siinä oli sormien laskemisesta ja seinän taputtamista sen toteamiseksi, onko seinä kiinteä ja pään kääntelyä, pysyykö ympäristö samanlaisena. Tätä siis tehtiin hereillä, jotta samaa oppii tekemään unessa todetakseen epätoden ympäristön. Unessa nimittäin asiat muuttuvat, kun hereillä niiden pitäisi pysyä samana, vaikka päätäsi kääntelisitkin :)

 

Kokeilin siis jokunen päivä sitten rauhoittumista ja ajattelin yhtä ohjeistettua mantraa mielessäni. Sen piti olla hyvää tekevä. Seuraavana aamuna unet olivat... villejä? Kuulin perheenjäsenen aiheuttamaa ääntä, vaikka hän oli jo lähtenyt aikaiseen aamuun. Tiesin, ettei hän enää ole paikalla. Mieleni sanoi niin. Ja taas samat äänet, sanoin uudestaan itselleni, etten voi niitä kuulla, mutta päätin mennä ikkunaan katsomaan, onko auto vielä pihassa ja näin hänet juuri istumassa autoon. Tiesin, että en voi nähdä, koska tapahtuma on jo menneisyyttä. Totesin selitykseksi: ”Aikamme kulkee nyt eri tahdissa.” Ok. Se oli järkeni antama vastaus. Sitten oivalsin: Olen unessa! Se oli todella huomioni aukaiseva oivallus, tajuntani valpastui 100%. Odotin hetken heräänkö tähän hätkähdyttävään huomioon ja totesin ilahtuneena, että olen yhä unessa. Ajattelin: ”Voin tehdä mitä haluan.” Olin katonrajassa, huone esti minua nousemasta korkeammalle, päätin avata oven ja sanoin mieleen nousseelle huolelle: ”En nouse avaruuteen, vaikka katto ei ole pitelemässä minua.” Totesin, että olen nyt tylsä, kun en muuta keksi.  Ehkä joskus, kun herään taas unessani, minulla on valmiiksi mietittynä jotakin erikoisempaa, jota haluan tehdä tai nähdä. Ehkä. Lentämistä seuraavat viimeiset ­− ennen oikeaa heräämistäni − pelästyttävät unikokemukset jätän kyllä mieluummin näkemättä ja tuntematta. Joten en taida suositella tätä kuitenkaan ihan hetimiten. Tai, no... jos haluat vilkaista Erjannin netissä olevaa opasta, sen pitäisi löytyä tästä: http://www.selkouni.fi/

Talvikellojen alaiset, kunnes taas kesäaika koittaa

KUUKAUDEN CUCKOO

Olen virallinen hurahtaja.  Kohkaan aina siitä, mitä olen viimeksi löytänyt. Ravinnossa kävin läpi sitä sun tätä ja kokeilin 5:2-dieettiäkin kirjan luettuani. Olin varma, että nyt läski lakkaa lätisemästä, kunhan vaan kuukauden odotatte. Söin tuskin mitään. Ja sitten taas söin. Sitten en syönyt mitään. Ja taas söin. Puntari jumitti ja hakkasin päätäni seinään. Ei ole totta. Mikä mättää? Haloo! Yksi tuttava katsoo minua ja toteaa: ”Ei se mihinkään lähde kuin liikkumalla.” Toinen tuttava katsoo minua ja toteaa: ”Ei siinä liikunnasta ole kyse, vaan siitä paljonko syö.” Kirja sanoo: ”Ajattelusta se on kiinni, ruokaa suuhun pistäessä pitää ajatella: ”Tämä on minulle hyväksi.” Lehdessä taas lukee: ”Silitä vatsaasi ja rakasta kehoasi.”  Meditoi. Mieti mitä syöt, älä mieti mitä syöt. Usko siihen! Näe se, mitä et näe. Kohta olen niin astraalilla tasolla, että lähimmäiset kuiskivat: ”Houston, we have a problem.”

Ho’oponopono (hawaijilainen menetelmä) , David R. Hamilton, Alex Loyd, Pam Grout ja moni muu taho tuntuu puhuvan samasta asiasta sen eri kantilta. Ajatuksien voimasta kaikkeen olemiseen. Ytimenä on päästä irti syyllisyydestä ja kaunasta. Ahdistavat ja olemusta lamauttavat tuntemukset menneisyydessä, jotka nykyisyydessä yhä laukaisevat saman tunteen ja sen myötä samat reaktiot mielessä ja kehossa. 

Jep, olen lukenut, kokeillut, harjoitellut, yrittänyt meditoida, rukoilla, kuunnella ja puhdistua. Läskiin se ei ole vaikuttanut, mutta henkiseen hyvinvointiin kyllä. Tällä hetkellä meneillään on Pam Groutin kirjan haastamana kokeilu, jolle entinen järki- ihminen nauraa tai tuhahtaa, mutta mitäpä se minua haittaa. Olen nimittäin jo hyväksynyt sen, että saan uskoa, jos siltä tuntuu, vaikka kukaan muu lähipiirissäni ei todellakaan jaa tätä näkemystä. Olen potkaissut pari näkymätöntä aitaa tieltäni johonkin uuteen.  Hapuilevin ja epäilevin askelin yritän vakuuttaa itselleni, että uskon, uskon.  Rukoilen, että uskon. Auta Luojani, että uskon! Seuraako tästä jotain suurempaa, se jää nähtäväksi. Oli miten oli, toivon, että paluu entiseen nyhjöttämiseen ei enää ole mahdollista.

 

RAKASTAN HAUSKOJA LOKEROITA, LAATIKOITA JA SALAKÄTKÖJÄ

Haluan lokeroida kaiken, jotta saan turvallisen olon. Tämä asia lokeroon 5, tuo ihminen lokeroon 2. Jos lokeroitava pistää hanttiin, miltä se minusta tuntuu? Harmistun? Suutun? Annan olla? Ryömiikö tuo ryökäle ulos paikasta, johon sen halusin asettuvan, ei tule kuuloonkaan!

Minä haluan uskoa Jumalaan, joka loi minut ja kaiken muun. Jos oikein tosissani uskon kaiken Luojaan, on minun uskottava myös siihen, että Luoja tietää, mitä teki luodessaan minut, sinut ja hirvittävän paljon kaikkea-kaikkea-kaikkea-kaikkea muutakin. Vai onko kaiken-kaiken luomisessa niin suuri työ, että jokin meneekin välillä pieleen? Ei mene, uskon pitäisi kuiskuttaa. Mutta en voi olla varma. Minä epäilen, että joku ei sittenkään istu muotissaan, siis asia pitää oikaista, kitkeä ja heittää pois kaikkien silmistä.  Tai ainakin minun silmistäni, sillä minä olen oikeassa. Lokero on oikea järjestys, erityisesti minun lokeroni. Tiedän sen siitä, että minun kulttuurissani se on yleisesti hyväksytty lokerikko.

"Kauneus on katsojan silmässä." "Kun ihminen on kaunis sisältä, on hän kaunis kaikin puolin." Eikö? Liirumlaarum, utopista sanahelinää. Sillä jos näytät tuolta ulospäin, olet sitä myös sisältä. Äläkä rupea vaikeaksi, olet jo lokerossani numero 1, sillä kuulut sinne, vaikka mitä väittäisit. Luoja teki sinut tuollaiseksi, miksi yrität olla jotakin muuta, suututat vain muut Luojan luomat.

Ympäripyöreää, mutta ehkä alat päästä jyvälle? Kuulin jokin aika sitten ajatuksen, joka sanottiin lämpimällä ja rakastavalla sydämellä: "Joskus ihmisen sisin on tullut maailmaan väärissä kuorissa." Onko se Jumalan tekemä virhe? Vai tarkoitus? Suuri tuska siitä ainakin tulee sekä väärissä kuorissa asuvalle sielulle, että hänen rakkailleen. Joko yrität survoa itsesi väärään lokeroon tai pyrit luomaan itsellesi kuoret, joissa sielusi tuntee olevansa kotona. Joka tapauksessa ympäristösi vetää herneen nenäänsä ja osoittaa sen monin (ikävin) tavoin.

Voinko kuvitella itseni tilanteeseen, jossa minun halutaan olevan täysin muuta, mitä itse tunnen olevani? Enkä tarkoita nyt, etten halua siivota tai olla kokouksen varapuheenjohtaja. Jos siis olisin nainen, mutta minua kuitenkin itsepintaisesti sanottaisiin mieheksi, koska kehoni näyttäisi mieheltä. Käytökseni olisi oltava miehelle sopivaa, seurustelu olisi sallittua vain naisen kanssa, koska kehonihan siis olisi miehen, vaikka mieleni olisikin naisen identiteetti. Yritän ajatella. Olen nainen, mutta koko ympäristö vaatii minua olemaan mies. Ahdistaa. Itkettää. Aika karmeaa. En halua olla mies, en halua miehen kehoa, se en ole minä. Ja kun sanon sen ääneen, saan vihat päälleni. Julmaa. "Kauneus on katsojan silmässä." Etkö voi nähdä tämän kuoren ohi, kuinka kauneus yrittää olla sisälläni?

Se on hirvittävän vaikeaa, kääntää lokerikkoni ylösalaisin ja antaa asioiden olla hajallaan ilman minun vaatimiani aitauksia Tiedän, että minun on paljon helpompaa olla vihainen siitä, että et halua olla lokerossani siististi siellä, minne sinut laitoin. Ja auta Armias, jos et ajattele samalla tavalla, minulla on oikeus olla järjettömän vihainen sinulle! Olet taliaivo, koska ajattelet väärin, minä nimittäin olen oikeassa tässäkin asiassa. Painu takaisin lokeroosi ja ole onnellinen, että ehkä päästän sinut sinne takaisin. Tai en sittenkään, et sovi enää alkuperäiseen lokerooni, pilasit sen.

Jumala (tai mitä ihmisen kehityksestä ajatteletkaan) nosti sinut jostakin syystä jo syntyessäsi ylös lokerosta 1. En tiedä miksi, ehkä siksi, että minun lokerikkoni ei olekaan täydellinen.