Aarrelaatikot - käsissä vai päässä?

Tutkailin pari päivää sitten valokuvaprojektiani (MiLLli'S MONdO palkissa oikealla) silmälläpitäen vanhemmilleni vuosikymmenten aikana kertyneitä esineitä. Moni, siis todella moni, esine näytti ensin vanhalta romulta, mutta vähäisen silmäilyn jälkeen alkoi tuntua siltä, että jospa varastoisin tuon(kin) omaan kotiini. Taustatietona tähän on pakko mainita, että muutin syksyllä huomattavan vähäisten varastotilojen huomaan ja jouduin karsimaan tunteettoman kovalla kädellä omia aarrelaatikkokertymiäni. Edellytyksiä esineiden siirtelystä paikasta A (vanhempien koti) paikkaan B (oma huusholli) ei käytännössä oikein ole. Mutta. Mutta. Katkennut ruuvimeisseli. Pahus, kun sekin oli tunnepohjalla niin tutun oloinen, kauniskin. Ja jopa käytännöllinen. Bongasin sen kulhosta muiden lapsuusaikaisten romujen joukosta... sillehän löytyi hetikohta käyttöä, kun kynnet eivät riittäneet jumiin jääneen hyllynkiinnikkeen irrottamiseen. Pieni katkennut meisseli-ressukka oli siihen kuin luotu. Ja se on kaatopaikka-uhan alla, hmmm, ollut jo aika pitkään. Nyt on harkittava tarkkaan.

Yksi kirja matkasi laukussani omaan pieneen - ja uuteen kotiin pelastettuun - vanhaan kirjahyllyyn. Pian sen seuraksi änkeytyi kaksi muuta kirjaa. Ne ovat edelleen seisomassa merirosvolaivan lankulla, koska en oikein tiedä, haluanko niitä säilyttää. Tässä kohtaa järjen ääni vielä hieman kumajaa.

Muuttajien rehkiessä painavan kirjoituspöydän kanssa, totesi kohta eläkkeelle siirtyvä muuttori (=muuttohenkilö): "Tämä ei olekaan nykyajan kevyitä mööpeleitä." Vastasin, että sain ko. pöydän mummiltani pikkukoululaisena enoni huoneesta. Samalla oli muuttorin kanssa puhetta kirjahyllystä, niin ikään täyspuisesta kaappihyllyköstä, että se on äitini kummitädin, eli mummini sisaren peruja. Muuttori hymähti positiiviseen sävyyn:"Arvasin, että niillä on tarina. Niin tämmösillä aina on." Olin ymmärtävinäni, että vaikka raskaiden tavaroiden raahaminen oli työtä, hän arvosti niitä. Hämmentävä näkökulma sen alan ammattilaiselta, olisin luullut, että hänen suosikkejaan ovat korituolit.

Sinikädensijainen ruuvimeisseli, tai mitä siitä oli jäljellä, jäi kulhoon. Toistaiseksi. Ehkä osan keräilyistä voisi suorittaa valokuvaamalla ja päästämällä itse esineen menemään. Ei sitten tarvitsisi hankkia lisävarastoja. Ei ole kauaakaan, kun kuulin kirjoituspöytäni entisen omistajan toteavan, että hänen henkilökohtainen valokuva-arkistonsa on jo yli 10 000 digitaaliseksi muutettua kuvaa. Eh ja ööh. Sellaisen arkiston hallinta vaatiikin jo järjestelmällisyyttä, että tietää mistä mitäkin löytää.

Aika usein - kuvien metsästäjänä - olen huomannut hukkaavani itse tilanteen elämisen, kun yritän saada näkymän ahdettua kameraan. Mutta toisaalta, enpä kyllä montaa asiaa enää muistaisi eläneeni, ellen olisi kuvasta nähnyt. Kysymys kuuluukin, onko muisto menetettyä, (jos en olisi kuvaa nähnyt ja hämärästi asian tunnistanut) vai onko kokemus kuitenkin jossakin minun sisälläni minua muokanneena, vaikka ei varsinaisesti selkeä tapahtumamuisto enää olekaan?

Netistä löytyi tämäkin sitaatti Nuuskamuikkuselta "Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaminen."

Niin tai näin. Surullisinta on se, kun pelkässä muistissakin oleva matkalaukku alkaa rapistua.

Super siniverinen kuutamo ja sen elämää suurempi elämä

"Super Blue Blood Moon" oli tänään. Olisi näkynyt täälläkin aika maukkaasti noin puolesta välistä alkaen, ellei taivaan ainokainen pitkä pilvi olisi ajellut sen eteen parkkiin. Jos "Super Blue Blood"- termit ovat sattuneet lipsahtamaan ohi silmien, niin: "Super" kuvaa sitä, että täysikuu on hieman lähempänä maata ja noustessaan horisontista näyttäytyy normaalia suurempana. "Blue"-merkitys on keksitty rapakon takana, kun saman kuukauden sisälle änkeytyy toinenkin täysi kuu, ihmettelen, onko se jotenkin surullista (blue =sininen tai surullinen)? "Blood" on tietenkin punertava-ruskehtava väri kuunpimennyksen aikana. Joten kolminkertainen erikoiskuu olisi ollut extrakuvasaalis, mutta eipä sitten väliä, kun kameran akkukin oli kutakuinkin empty, niin ei olisi kuitenkaan tullut kuvia.

Olen ennenkin vaahdonnut avaruuden ja ihmisen ilmiöistä, mutta siitä on kuitenkin jo aikaa. David R. Hamilton kertoo (kirjassaan Is Your Life Mapped Out?) että Medical Journal of Australia julkaisi tutkimuksen itsemyrkyttämistapauksista. Tutkittuja tapauksia oli 2215 ja niiden mukaan miehet myrkyttivät itseään enemmän täyden kuun aikaan, kun taas naiset uuden kuun vaiheilla. Tutkijat jopa ehdottivat, että täysi kuu suojelisi naisia itsemurhayrityksiltä. (Mutta uusi kuu ei miehiä?)

Kasvienkasvattajilta olen toisaalta kuullut, että taimet pitäisi istuttaa nimenomaan uuden kuun ilmestyessä (tarkemmin sanottuna uusi kuu on pimeä, eikä näy) taivaalle. Sen pitäisi "vetää ja voimistaa" kasvia kasvamaan maanpinnasta ylöspäin. Vähenevä kuu puolestaan kuihduttaisi maanpäällisiä kasvamisia tai kasvattaisi juureksia maan alla. Tässäkin tieteilyssä löytyy todella -siis todella- paljon pidemmälle vietyjä ohjeita tarkasti, milloin pitää mitäkin tehdä riippuen kuun tai planeettojen sijainnista suhteessa kasvipoloiseen. Mulla vaan tökkää siinä kohdassa, kun alan miettiä kuun mahtia sen näkyvän osan mukaan. Nimittäin kuuhan on koko ajan sama pyöriskäinen pallonen, ei siitä mikään osa häviä tai kasva takaisin paikoilleen, vaikkei tänne koko ajan kokonaisena näykään.

Kuun ja auringon vetovoima on täysin minunkin järjelläni ymmärrettävä asia. Vuorovedet toimivat uudesta tai vanhasta kuusta välittämättä siitä, minkä kokoiselta kuu näyttää. "HAHA", sanoisi nyt kuumaanikko, "Uuden kuun ja täysikuun aikana vuorovesi on voimakkaampaa!" Mutta minäpä luin nettiä ja vastaan:  "Se johtuu siitä, että sekä kuu, maa että aurinko ovat silloin samalla suoralla." Eli olisiko kasvien kasvamiseen mahdollisesti vaikuttava voiman niksi siinä, mihin suuntaan vetovoimat kasviakin kiskovat? Ei siis niin kuin ajattelin, että taika olisi siinä, miltä kuu näyttää...

Raks raks raks, totesivat juuri ajatusten rattaat pääkopassa. Uuden kuun (pimeä kuu) aikana kuun ja auringon vetovoimat ovat samansuuntaisia. Kaksi vetovoimaa avaruudessa samalla puolella maapalloa. Ok - nyökkäilen vetovoimille, koska näin minulle on opetettu pienestä pitäen. Täyden kuun aikana maapallo on siis kuun ja auringon välissä, eli ne ovat maapallon eri puolilla.

Ei pidä välittää piirroksen vääristä koko- ja välimatkasuhteista.

Kumpi vetää kasvia enemmän, lähempänä oleva kuu vai kaukainen aurinko, meneekö kasvin pasmat sekaisin eniten vinottain olevista vetovoimista, kun kuu näkyy sirppinä? Maapallo kiertää joka tapauksessa aurinkoa, kyllä se siis vetää kaukaisuudestaankin puoleensa kuin liimatahra pölyä. Jos ei vetäisi tarpeeksi, täällä mentäisiin ympäri avaruutta ihan pimeinä, eikä kasvettaisi ollenkaan.

Entä se tutkimus, jossa miehet myrkkyilivät täydellä kuulla ja naiset uudella kuulla? Onko kyseessä vetovoiman vaikutus ihmiskehoon, eikä näköaistin vaikutus (kokonainen valopallo versus D:n muotoinen sirppi)? Jos näin, niin miksi naiset ovat tyytyväisempiä oloonsa vastakkaisten vetovoimien keskellä, kun miehillä on taipumus silloin synkistyä? Liittyykö se fysiologiaan, aivoihin? Vaihtaako tunnelokero paikkaa vai aukeaako jokin piilevä osasto? Onko solujen vuoksen ja luoteen vaikutus eri lainen sukupuolesta riippuen? Onko soluissa vuoksi ja luode? Onko amerikassa huomattu kahden täysikuun olevan erityisen surullista "Blue Moon"?

Sitruunan tiedekunta jää miettimään asiaa suorittaen samalla lisätutkimuksia. Tutkimuskohde havaittu olohuoneessa. Ajankohta tänään: täysikuu.

Kun pilvi lopulta väistyi, oli pimennys lopuillaan 31.1.2018.

Annoin luvan itselleni

Minulla on ollut kummallinen olo koko illan, ensin pinnistelin normaaliin tapaan, että ikävämmät työasiat eivät yltyisi cykloniksi pään sisällä. Päivä sisälsi sessiokeskusteluja, joiden tarkoitus oli avustaa henkilökunnan keskinäistä kommunikointia ja toisen työn arvostamista. Ihan putkeen ei tänään töissä mennyt, mutta kohtuudella kuitenkin. Hetki sitten en voinut vielä käsittää, miksi hilpeyden ja onnellisuuden tunne tuli yhtäkkiä tavallisen tyhjän tylsyyden tilalle. Teinkö kotona jotakin erikoista, eeeen kai? Miksi, siis huhuu Sitruuna, miksi olet niin keveällä mielellä, vaikka huolta ympärillä riittää?

Vaihtoehtoja on monta, tai sitten kaikki sattumoisin tähän iltaan tupsahtaneet jutut vaikuttavat yhdessä. Painelin kävelylenkille suoraan työmaalta. Yli puolet matkasta vatvoin käytyjä ja käymättömiä keskusteluja. Lopulta potkaisin itseäni persuuksille ja

1. annoin itselleni luvan iloita mielikuvittelusta: mitä tekisin, jos voisin järjestää työpaikalle yllätysmaailman välittämättä realiteeteista tai siitä, onko se jonkun mielestä typerää. Ajattelin, miltä tuntuisi hassutella pienten asiakkaiden kanssa.
2. joulustressiä vältellessä katsoin yhden sarjan päätösjakson, johon oli käsikirjoitettu edes kahdelle ihmiselle lopuksi yhteisymmärryksen iloa ja onnellisia hetkiä läheistensä kanssa. (joojoo, se on vaan tarinaa, mutta peilaan tosi herkästi näkemiäni tunnetiloja, näyteltyjä tai aitoja)
3. mieleen putkahti työkeskusteluista kahden kollegan toteamus, jotka epäilevä mieleni luokitteli aidoksi ja vilpittömäksi lausahdukseksi: "minä en pystyisi tekemään tuota työtä [jota minä teen], se on vaikeaa". Olin ällistynyt sen kuullessani, tosin luulen, että kyllä he siihen pystyisivät. Mutta ajatus siitä, että työni ei olisikaan muiden silmissä vähemmän arvostettavaa...

Yllä oleva teksti on roikkunut julkaisematta. Maailman verran tapahtumia on vyörynyt ohitse sen jälkeen ja yksi asia ylitse muiden on ollut viimeiset viikot hukassa: se mistä puoli vuotta sitten kirjoitin. ILO. Sen lisäksi vierelle hyppäsi epäluottamus elämään. Jättimäinen e-luottamus kävelee niin kiinni kyljessä, että valokennolla toimiva navigaattorini lakkasi toimimasta. Olo on kuin animaatiossa, siis siinä, joka kertoo lapsen tunteista, ilon taistelusta olla aina ohjaksissa, mutta suru meni pilaamaan kaiken.

Sitruunan työn vaihtuessa pitkään sairaslomaan, alkoi sisäinen toivo säröillä kiihtyvällä tahdilla ja humps. Syvän kaivon pohjalta on vaikea nähdä ympäröiviä mahdollisuuksia tai hyviä näköaloja. Sikäli kuin joku sattuu tätä lukemaan, voin kertoa, että tunnetiloihin on tullut taas lisää skaalaa, joten ehkä tästä lopulta jälleen noustaan, näkyvin osoitus siitä on, että kirjoitan juuri tätä. Ja se, että kiltti ja aina totteleva Sitruuna päätti kuunnella kehoaan vielä hetken vastoin lääkärien määräystä. Annoin luvan itselleni.

Vanhat, persoonansa esiin kasvattaneet puut ovat olleet tukenani (aviopuoliskon ja lähipiirin lisäksi). Niille ei ole tarvinnut varata vastaanottoaikaa, vain saada itsensä liikkeelle etsimään terapiapuuta, joten kiitos sekä puilleni että kuskille, joka on toiminut navigaattorinani.

Mitä sulle kuuluu vai kuuluuko se mulle?

Hi! How are you, sanoo tyyppi, jonka tapaan ensimmäisen kerran. Ja hups, olen ihan häkeltynyt. Jauhot suussa, vaikka tiedän, että kysymys on fraasi. En saa suustani ulos muuta kuin "Fine", loppuosa "thank you" tai "and you?" jää sanomatta, koska mietin, olisiko sittenkin pitänyt vastata, mitä olen puuhaillut tai kuinka minulla oikeasti menee. Ehkä se vielä joskus onnistuu, lopun kohteliaisuusfraasittelu.

Luin aikaa sitten juttuja siitä, kuinka en todellakaan ole ainut suomalainen hämmentyjä. Miksi? Onhan meillä tapana silloin tällöin tokaista toisillemme: "Mitä kuuluu?", eikö se tarkoita samaa kuin "How are you"-tervehdys? Ei tarkoita, ei. Mutta eipä aleta yleistämään, puhun vain oman epäglobaalisen itseni puolesta, eli Sitruuna ei kysy ventovieraalta ensimmäisen kerran tavatessaan: "Mitä sinulle kuuluu?" Sehän on urkkimista! Jos Sitruuna oikein kohteliaaksi yltyy, hän ojentaa kättään ja toteaa: "[Olen] Sitruuna Melissa, hauska tavata" ja sitten keskustellaan säästä.  Jos keskustelu etenee, voidaan puhua muustakin.

Tuttavankaan heittämään "Mitä kuuluu?"-kysymykseen ei välttämättä aleta kertoa juurta jaksaen, mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime näkemän. Tai no, toisinaan kyllä. Jos vastaajapuoli sittenkin päättää sydämensä kyllyydestä avautua, niin yleensä kuullaan suruista, murheista tai elämän epäoikeudenmukaisuuksista.  Harvoin kukaan taitaa tokaista:"Tosi hyvin menee, kuinka sinulla?" Ennemminkin kierretään asia:"No, mikäs tässä. On niin harmaa keli, ei taida tulla lunta, joko sitä sulla on talvirenkaat alla?" Tosin näinä päivinä on pakko aika usein toisen suusta kuulla tai itse kertoa, että työttömänä ollaan, niin hyvin täällä Suomessa yleisesti menee, ei tosiaankaan ole: "Fine, thank you".

Suomalaisen fraasi-tönkköys on niin moneen kertaan netissä jo kerrottu, että en olisi enää mutissut aiheesta, mutta tänään avautui Sitruunalle, aka minulle, ihan uusi ulottuvuus tässä asiassa. Illalla marketin kassalla oli sanavalmis kohtelias nuori suomalaismies. Vastattuamme tavallisempiin kysymyksiin, pikkupussitetaanko "tiput" (grillibroileri) ja pakasteet:"Kiitos kyllä" ja "Ei kiitos tarvitse" seurasikin jotain muuta. Tuikituntematon kassa lausahti meille:"Ja miten teidän päivänne on sujunut?"  Salamasekunnissa kävi mielessä, "MITÄ? Pitääkö minun nyt kertoa, mitä olen tehnyt tänään? Ei ole totta?" ja reaktioni oli seuraavaksi täydellinen ääneen nauruun purskahdus. Kassan takaa katsottiin minua vakavana, kumppanini oli kauppakasseja pakaten vaiti, eikä kukaan jonossa ymmärtänyt miksi tuo ihminen nauraa päin kohteliaasti keskustelevaa asiakaspalvelijan naamaa? Kassa jatkoi nauruni kuivahdettua yksinäisyyteensä : "Oliko siinä [kysymyksessä] jotakin? Ei tietenkään tarvitse vastata, jos ei halua." Nolona yritin paikata tilannetta:"Kiitos hyvin" ja ihan pikkuisen liian pitkän tauon jälkeen muistin:" Entä sinun päiväsi?" Kassa vakavana: "Hyvin on mennyt. Hyvää illan jatkoa teille." "Kiitos samoin", komppasin kuten tavallisesti.

Autolle mennessä yritin saada ymmärtämystä kumppanilta, mutta vastaan tuli vain ykskantainen toteamus:"Minua ei naurattanut." Olen ilmeisesti jäämässä hämmennyksineni alati harvenevaan joukkoon. Jos jotain positiivista tapahtuneesta kassakohtauksesta yrittää kaivella, niin edes viiveellä "and you?"-osio lopulta putkahti ulos minustakin. Silti pieni ääni piipittää ihan ihan sisimmässä sopukassa sisuksissani, että jos kysytään "Miten päiväsi on mennyt?" pitäisi siihen olla mahdollista myös oikeasti vastata, jos niin haluaa. En vain usko, että takana ollut kassajono kovasti olisi kiitellyt, kun olisin aloittanut: "Nousin kuule aamulla jo klo 7, vaikka mulla oli vapaapäivä, mutta kun oli pakko. Väsytti kyllä. Sitten ajoin navigaattorin ohjeilla naapurikaupunkiin ja ihmettelin, minkä taivahan tähden tällä reitillä on kaks kilometrin pätkää 80 km/h, kun muuten ajetaan 30 km kuuttakymppiä..."

Kannatan sitä muuten, että kysellään toisiltamme "Mitä kuuluu" ja ollaan valmiita myös kuuntelemaan vastaus. Ystävääni lainaten totean: UGH ja vaikenen.

Portailla

Olin seniori-ihmisen syntymäpäivillä, hän on sydämellinen ja ihana ihminen.

Totesin taas kerran tässä ryhmässä saman ikäpolveni ihmisten olevan Jupiterilla, kun minä laskeuduin juuri Merkuriukselle. Unohdan sen aina, kun ei vähään aikaan nähdä. Vieraiden kertyessä olohuoneeseen huomasin seisovani ihmeellisessä tilassa minipöydän ja seinän välissä, koska tein tilaa niille, jotka tulivat ihmeellistä kyllä juttelemaan ensin minulle ja sitten keskenään. Keskustelun loppupuolella tajusin, että minut sekoitettiin toiseen ihmiseen. Pujottauduin irti seinäruusutilasta ja irrotin polveni pöydän sylistä toisaalle.

Kahviaikaan minä ryökäle kysyin, saanko teetä ja aiheutin vimmatun hässäkän, kun sitä ei annettu kahvikupista juoda ja vesikin piti vain minulle keittää. En näköjään koskaan opi tätäkään, että ole vaikka juovinasi kahvia. Vettä odotellessa pyörittelin teepussia ilmassa narusta pidellen. Tiesin, että se näytti hirveän typerältä ja lapselliselta ja käskin itseni lopettaa, ennen kuin pussi irtoaa narusta.

Kun vesi oli kiehunut, olin täysin jumissa kahvinhakijoiden keskellä,  hilkulla oli, etten hulauttanut kuppia kenenkään syliin. Ulkopuolinen tarkkailija = ääni kahviporukan keskeltä totesi, että laita nyt se kuppi johonkin, ennen kuin se on yli laidan. Olin yrittänyt päästä sekä vasemmalle, oikealle että nostanut kupin ylemmäs, koska aina joku kääntyi juuri sitä kohti ja minä en vain selvinnyt uudesta nurkastani mihinkään. Kohtaus oli suoraan tekohauskasta elokuvasta, sellanen Mr Bean-juttu. En ole koskaan pitänyt Mr Bean-pöljäilyistä ja olin nyt Mrs Bean.

Lopulta tungos pullautti minut takaisin eteiseen, asettelin aarteeni (teekupin, kakkulautasen sekä takalistoni) yläportaille, etten enää olisi kenenkään tiellä.  Kukaan muu ikäiseni ihminen siitä porukasta ei olisi missään nimessä niin tehnyt. Luulen niin, hankalaahan se olisi lyhyillä tyylimekkosilla, mutta mulla olikin pitkäthousut. Ponnaritukkainen, yhtä sukupolvea nuorempi mies istahti jalkojeni viereen, kääntyi ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä. "Tästä perspektiivistä ei monesti tule katseltua", hän totesi, kun muu seurakunta oli alakantissa meihin nähden. "Niin, minä en varsinkaan",vastasin. No kappas vain, joku muukin käväisi Merkuriuksella, tai ainakin vilkutti ohimennessään.

Anna Puu laulaa juuri: "Jos olin matkalla, en enää muista minne ja pääsenkö koskaan perille".
Minä istun portailla. Ja mietin. Jos olin matkalla. En muista minne. Pääsenkö koskaan perille?
 (= Minne minä kuulun?)


Rakkaudella,

Sitruuna

Ounou - Järki ja tunteet-klisee

Ahhahhaa, tänään on todella vaikea olla ottamatta kantaa poliittiseen vääntöön, Suomen talouteen ja siihen, että media(kin) on täynnä pakolaisia.  Näin on minulla varsinkin töissä, jossa työrooliin kuuluu olla ilmaisematta omaa mielipidettä, vaikka mieli tekisi. Asiakas-täti-ihminen ei tätä ymmärtänyt, kun hän työnsi työpöydällemme pamflettiaan, ”sitä voi vaikka monistaa ja antaa muillekin”. Kohtelias ja mielestämme kauniisti sanottu ”emme voi ottaa kantaa”-vastaus nosti inttävän tädin pulssin ja suuttumuksen pintaan. Hän tulkitsi (aivan oikein), että emme halunneet olla samaa mieltä hänen kanssaan. Puolustimme itseämme jälkeenpäin, että samalla tavalla olisimme joutuneet vastaamaan myös vastakkaista mielipidettä tyrkyttävälle asiakkaalle. Työpaikkamme ei ole näiden viestien välityspaikka. Vihainen täti lähti lopulta, eikä varmaan tule toiste, siitä pitää huolen tunnekokemus, joka kohtaamisessa oli molemminpuolinen => Ounou, mikä idiootti, miten joku voi ajatella noin?

 Tarkasti ottaen otimme kuitenkin kantaa tädin pamflettiin. Pomo totesi, että hän olisi ottanut paperin, kiittänyt ja laittanut sen rouvan lähdettyä roskiin. Minä en siihen pystynyt. En halunnut koskea pöydälle laskettuun paperiin edes pitkällä tikulla, sen viesti oli minulle silkkaa pahaa. Se, että kukaan meistä ei tehnyt millinkään elettä paperia kohti riitti viestittämään sen tuojalle, että muurimme nousivat kattoon sillä sekunnilla, kun hän esitti asiansa. Tunnepuolen aallokossa siis seilattiin, eri veneissä, mutta samassa myrskyssä, täti-pamfletti ja minä (+ työkaverit). Pomon paatti seilasi tasaisesti, hän osaa laskea purjeen, ettei myrskytuuli tartu siihen. Ei ihme, että hän on pomo. Ja joo: haluan lisätä, pomoni on nainen, sekä tunteita että järkeä käyttävä.

Jos ihminen olisi pelkkää järkeä ilman tunteita, olisiko maailma saasteeton, kriisitön ja hyvä? Mietin tämän perustuvan ajatukseen: ”järkevä ja looginen ratkaisu on tehdä kaikkien hyvää, ei pahaa?” Vai vaatiiko ”hyvän”-kokemus nimenomaan tunnetta? 

Suomen myrskyt vellovat monessa asiassa tällä hetkellä tunnepuolella niin kaukana, että järjenhorisonttia ei näy edes kaukoputkella. Ounou, toivon että löytyy tarpeeksi monta pomoa, jotka osaavat laskea tunnepurjeen alas myrskyssä, päästä tyynemmille vesille ja seilata edes laivueena kohti järkeä, jos eivät pysty ihan samaan paattiin nousemaan. Sellaisia pomoja kuin meidän boss.

Olohuoneeni metsäpolku

Pieni ikuisuus on taas kulunut harmaan pilven alla kyyhöttäessä ja heti olo tuntui eilen risukasalta, kun/johon aurinko viimeinkin pilkahti. Tarkoitan harmaalla pilvellä ja risukasalla enimmäkseen -  n. 78 %:sti -  säätilaa. Oli sinistä taivasta, silmissä haihtuvaa lunta ja rannasta sulanutta kristallijäätä, joka kimalteli valossa.

Lähdin ulos, pointtina päästä hieman piiloon käpistelemään aikuisikään ehtinyttä (anteeks vaan, taas aiheena) puunrunkoa.  Tarpeeksi ikää kerryttänyttä siksi, että puulla on kunnon runko, johon voi nojata ja paksun rosoiset kuoret, joita voi nätisti tunnustella. Kumma, miten tuokin kuulostaa seksistiseltä, mutta jos siitä jollekin ilo irtoaa, olkoon iloinen. Keskipäivä arkena rantapuiston hiljaisuudessa sopi mulle kuin nenä päähän ja jos puiset halailuni nähtiin, ei ainakaan viereen tultu ilkkumaan. Jokatapauksessa toivoin taas kerran, että omassa pihassa olisi puu, jonka katveeseen voisi kesälämpimällä parkkeerata itsensä, tihrustella oksien lävitse taivasta, kuunnella linnun liverrystä. Olla hiljaa, rauhassa, välittämättä siitä, mitä ja kuka... Asettelin itseni puistossa paksun kuusen kainaloon. Kakstehokatseeni sumeassa reunassa kankeasti kulkeva oktojalkainen oli kevätlenkillä vierus rungolla, joten ei tarvinnut sitäkään väistellä. Hengitin syvään, ajattelematta, katselematta, kuuntelematta: sisäinen tilani loksahti johonkin tavallisesta poikkeavaan, pieneen ja äärettömään, pysähtyneeseen. Siinä oli kaikki ja ei mitään.

Voisin asua puunjuurella. Netissä tupsahti vastaan simpukalta näyttävä talo. Väripalleroinen ikkuna oli korea kuin karkki ja simpukan sisällä kulki kivistä ladottu puutarhapolku. Satatuhatta pointsia siitä! Iiiihana oivallus! - jos ei oteta huomioon surkeaa viherpeukaloa, jolla sen kivetyn polun vierellä vihannoivat kasvit saadaan lakastumaan. (Klikkaamalla tästä voit vilkaista simpukkataloa)

Käytännöllisyydestä viis, tahtoisin ainakin viherhuoneeksi tuollaisen, tahtoisin sellaisen koko perheelle ja suvulle yhteiseksi olohuoneeksi. Siis jos saisin jokaiselle sukupolvelle ja perhekunnalle oman henkilökohtaisen asuintilansa ja niiden yhteyteen aina vihannan kesäalueen. Haaveilen, että vanhempi sukupolvi olisi lähellä, eikä niin kuin nyt. Pistäisin mielelläni kaikki haaveet pyörimään hellävaraiseen myllyyn, sekoittaisin ja katsoisin, mitä sieltä tupsahtaa ulos. Jospa se olisi jotakin yhtä hauskaa, kaunista ja terveellistä kuin koti, jonka sisällä polulla voi kävellä vähän mutkitellen päiväkävelynsä tai pulahtaa uimaan. Kotiyhteisö sukukunnalle ja kaikki tietenkin ekologisesti. Saa kai sitä toivoa? Jos ajattelet, että Sitruuna ei ymmärrä, että homma ei toimisi millään, niin usko pois, osaan ihan itsekin ampua alas omat ideologiset haaveeni. Tulipa vaan taas kerran mieleen simpukkatalon kuvia katsoessa, että joku ei ampunut visiotaan seulaksi, vaan toteutti sen.

Moni asia joutuu hyllylle odottamaan parempaa hetkeä. Viimeksi eilen siirsin yhden oman tarpeeni sivuun ainakin puoleksi vuodeksi, koska asioiden tapahtumisen järjestys meni sekaisin. Pähkäilin, voinko muuttaa järjestystä tai olla siitä välittämättä ja totesin, että en voi, aikaikkuna oli jo kiinni. Soitin viimein puhelun ja siirsin aikataulun seuraavan askeleen syksyyn. Toisaalta se helpotti, ettei tarvitse miettiä enää asiaa. Puhelun jälkeen pesin konkreettisesti käteni keittiön hanan alla, kumarruin ottamaan alas valuneen käsipyyhkeen ja... mitämitä? Katseeni osui lattian oksankuvioihin ja siinä nökötti täysin selvästi kuin kynällä piirrettynä juuri lykkäämäni asia minua ilkkumassa. Nyt kun tiedän kuvion olevan lattiassa, huomaan sen joka kerta pyyhettä esiin hamuillessa. Eipä pääse nyt unohtumaan. Parisen vuotta kuljin saman kohdan päällä sitä näkemättä. Eikö tää olekin jo aika hyvä vertaus mihin tahansa tilanteeseen? ~ Sitä näkee, mitä katsoo, vaikka metsäpolun olohuoneessa.