Aarrelaatikot - käsissä vai päässä?

Tutkailin pari päivää sitten valokuvaprojektiani (MiLLli'S MONdO palkissa oikealla) silmälläpitäen vanhemmilleni vuosikymmenten aikana kertyneitä esineitä. Moni, siis todella moni, esine näytti ensin vanhalta romulta, mutta vähäisen silmäilyn jälkeen alkoi tuntua siltä, että jospa varastoisin tuon(kin) omaan kotiini. Taustatietona tähän on pakko mainita, että muutin syksyllä huomattavan vähäisten varastotilojen huomaan ja jouduin karsimaan tunteettoman kovalla kädellä omia aarrelaatikkokertymiäni. Edellytyksiä esineiden siirtelystä paikasta A (vanhempien koti) paikkaan B (oma huusholli) ei käytännössä oikein ole. Mutta. Mutta. Katkennut ruuvimeisseli. Pahus, kun sekin oli tunnepohjalla niin tutun oloinen, kauniskin. Ja jopa käytännöllinen. Bongasin sen kulhosta muiden lapsuusaikaisten romujen joukosta... sillehän löytyi hetikohta käyttöä, kun kynnet eivät riittäneet jumiin jääneen hyllynkiinnikkeen irrottamiseen. Pieni katkennut meisseli-ressukka oli siihen kuin luotu. Ja se on kaatopaikka-uhan alla, hmmm, ollut jo aika pitkään. Nyt on harkittava tarkkaan.

Yksi kirja matkasi laukussani omaan pieneen - ja uuteen kotiin pelastettuun - vanhaan kirjahyllyyn. Pian sen seuraksi änkeytyi kaksi muuta kirjaa. Ne ovat edelleen seisomassa merirosvolaivan lankulla, koska en oikein tiedä, haluanko niitä säilyttää. Tässä kohtaa järjen ääni vielä hieman kumajaa.

Muuttajien rehkiessä painavan kirjoituspöydän kanssa, totesi kohta eläkkeelle siirtyvä muuttori (=muuttohenkilö): "Tämä ei olekaan nykyajan kevyitä mööpeleitä." Vastasin, että sain ko. pöydän mummiltani pikkukoululaisena enoni huoneesta. Samalla oli muuttorin kanssa puhetta kirjahyllystä, niin ikään täyspuisesta kaappihyllyköstä, että se on äitini kummitädin, eli mummini sisaren peruja. Muuttori hymähti positiiviseen sävyyn:"Arvasin, että niillä on tarina. Niin tämmösillä aina on." Olin ymmärtävinäni, että vaikka raskaiden tavaroiden raahaminen oli työtä, hän arvosti niitä. Hämmentävä näkökulma sen alan ammattilaiselta, olisin luullut, että hänen suosikkejaan ovat korituolit.

Sinikädensijainen ruuvimeisseli, tai mitä siitä oli jäljellä, jäi kulhoon. Toistaiseksi. Ehkä osan keräilyistä voisi suorittaa valokuvaamalla ja päästämällä itse esineen menemään. Ei sitten tarvitsisi hankkia lisävarastoja. Ei ole kauaakaan, kun kuulin kirjoituspöytäni entisen omistajan toteavan, että hänen henkilökohtainen valokuva-arkistonsa on jo yli 10 000 digitaaliseksi muutettua kuvaa. Eh ja ööh. Sellaisen arkiston hallinta vaatiikin jo järjestelmällisyyttä, että tietää mistä mitäkin löytää.

Aika usein - kuvien metsästäjänä - olen huomannut hukkaavani itse tilanteen elämisen, kun yritän saada näkymän ahdettua kameraan. Mutta toisaalta, enpä kyllä montaa asiaa enää muistaisi eläneeni, ellen olisi kuvasta nähnyt. Kysymys kuuluukin, onko muisto menetettyä, (jos en olisi kuvaa nähnyt ja hämärästi asian tunnistanut) vai onko kokemus kuitenkin jossakin minun sisälläni minua muokanneena, vaikka ei varsinaisesti selkeä tapahtumamuisto enää olekaan?

Netistä löytyi tämäkin sitaatti Nuuskamuikkuselta "Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaminen."

Niin tai näin. Surullisinta on se, kun pelkässä muistissakin oleva matkalaukku alkaa rapistua.