Mitä sulle kuuluu vai kuuluuko se mulle?

Hi! How are you, sanoo tyyppi, jonka tapaan ensimmäisen kerran. Ja hups, olen ihan häkeltynyt. Jauhot suussa, vaikka tiedän, että kysymys on fraasi. En saa suustani ulos muuta kuin "Fine", loppuosa "thank you" tai "and you?" jää sanomatta, koska mietin, olisiko sittenkin pitänyt vastata, mitä olen puuhaillut tai kuinka minulla oikeasti menee. Ehkä se vielä joskus onnistuu, lopun kohteliaisuusfraasittelu.

Luin aikaa sitten juttuja siitä, kuinka en todellakaan ole ainut suomalainen hämmentyjä. Miksi? Onhan meillä tapana silloin tällöin tokaista toisillemme: "Mitä kuuluu?", eikö se tarkoita samaa kuin "How are you"-tervehdys? Ei tarkoita, ei. Mutta eipä aleta yleistämään, puhun vain oman epäglobaalisen itseni puolesta, eli Sitruuna ei kysy ventovieraalta ensimmäisen kerran tavatessaan: "Mitä sinulle kuuluu?" Sehän on urkkimista! Jos Sitruuna oikein kohteliaaksi yltyy, hän ojentaa kättään ja toteaa: "[Olen] Sitruuna Melissa, hauska tavata" ja sitten keskustellaan säästä.  Jos keskustelu etenee, voidaan puhua muustakin.

Tuttavankaan heittämään "Mitä kuuluu?"-kysymykseen ei välttämättä aleta kertoa juurta jaksaen, mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime näkemän. Tai no, toisinaan kyllä. Jos vastaajapuoli sittenkin päättää sydämensä kyllyydestä avautua, niin yleensä kuullaan suruista, murheista tai elämän epäoikeudenmukaisuuksista.  Harvoin kukaan taitaa tokaista:"Tosi hyvin menee, kuinka sinulla?" Ennemminkin kierretään asia:"No, mikäs tässä. On niin harmaa keli, ei taida tulla lunta, joko sitä sulla on talvirenkaat alla?" Tosin näinä päivinä on pakko aika usein toisen suusta kuulla tai itse kertoa, että työttömänä ollaan, niin hyvin täällä Suomessa yleisesti menee, ei tosiaankaan ole: "Fine, thank you".

Suomalaisen fraasi-tönkköys on niin moneen kertaan netissä jo kerrottu, että en olisi enää mutissut aiheesta, mutta tänään avautui Sitruunalle, aka minulle, ihan uusi ulottuvuus tässä asiassa. Illalla marketin kassalla oli sanavalmis kohtelias nuori suomalaismies. Vastattuamme tavallisempiin kysymyksiin, pikkupussitetaanko "tiput" (grillibroileri) ja pakasteet:"Kiitos kyllä" ja "Ei kiitos tarvitse" seurasikin jotain muuta. Tuikituntematon kassa lausahti meille:"Ja miten teidän päivänne on sujunut?"  Salamasekunnissa kävi mielessä, "MITÄ? Pitääkö minun nyt kertoa, mitä olen tehnyt tänään? Ei ole totta?" ja reaktioni oli seuraavaksi täydellinen ääneen nauruun purskahdus. Kassan takaa katsottiin minua vakavana, kumppanini oli kauppakasseja pakaten vaiti, eikä kukaan jonossa ymmärtänyt miksi tuo ihminen nauraa päin kohteliaasti keskustelevaa asiakaspalvelijan naamaa? Kassa jatkoi nauruni kuivahdettua yksinäisyyteensä : "Oliko siinä [kysymyksessä] jotakin? Ei tietenkään tarvitse vastata, jos ei halua." Nolona yritin paikata tilannetta:"Kiitos hyvin" ja ihan pikkuisen liian pitkän tauon jälkeen muistin:" Entä sinun päiväsi?" Kassa vakavana: "Hyvin on mennyt. Hyvää illan jatkoa teille." "Kiitos samoin", komppasin kuten tavallisesti.

Autolle mennessä yritin saada ymmärtämystä kumppanilta, mutta vastaan tuli vain ykskantainen toteamus:"Minua ei naurattanut." Olen ilmeisesti jäämässä hämmennyksineni alati harvenevaan joukkoon. Jos jotain positiivista tapahtuneesta kassakohtauksesta yrittää kaivella, niin edes viiveellä "and you?"-osio lopulta putkahti ulos minustakin. Silti pieni ääni piipittää ihan ihan sisimmässä sopukassa sisuksissani, että jos kysytään "Miten päiväsi on mennyt?" pitäisi siihen olla mahdollista myös oikeasti vastata, jos niin haluaa. En vain usko, että takana ollut kassajono kovasti olisi kiitellyt, kun olisin aloittanut: "Nousin kuule aamulla jo klo 7, vaikka mulla oli vapaapäivä, mutta kun oli pakko. Väsytti kyllä. Sitten ajoin navigaattorin ohjeilla naapurikaupunkiin ja ihmettelin, minkä taivahan tähden tällä reitillä on kaks kilometrin pätkää 80 km/h, kun muuten ajetaan 30 km kuuttakymppiä..."

Kannatan sitä muuten, että kysellään toisiltamme "Mitä kuuluu" ja ollaan valmiita myös kuuntelemaan vastaus. Ystävääni lainaten totean: UGH ja vaikenen.

Portailla

Olin seniori-ihmisen syntymäpäivillä, hän on sydämellinen ja ihana ihminen.

Totesin taas kerran tässä ryhmässä saman ikäpolveni ihmisten olevan Jupiterilla, kun minä laskeuduin juuri Merkuriukselle. Unohdan sen aina, kun ei vähään aikaan nähdä. Vieraiden kertyessä olohuoneeseen huomasin seisovani ihmeellisessä tilassa minipöydän ja seinän välissä, koska tein tilaa niille, jotka tulivat ihmeellistä kyllä juttelemaan ensin minulle ja sitten keskenään. Keskustelun loppupuolella tajusin, että minut sekoitettiin toiseen ihmiseen. Pujottauduin irti seinäruusutilasta ja irrotin polveni pöydän sylistä toisaalle.

Kahviaikaan minä ryökäle kysyin, saanko teetä ja aiheutin vimmatun hässäkän, kun sitä ei annettu kahvikupista juoda ja vesikin piti vain minulle keittää. En näköjään koskaan opi tätäkään, että ole vaikka juovinasi kahvia. Vettä odotellessa pyörittelin teepussia ilmassa narusta pidellen. Tiesin, että se näytti hirveän typerältä ja lapselliselta ja käskin itseni lopettaa, ennen kuin pussi irtoaa narusta.

Kun vesi oli kiehunut, olin täysin jumissa kahvinhakijoiden keskellä,  hilkulla oli, etten hulauttanut kuppia kenenkään syliin. Ulkopuolinen tarkkailija = ääni kahviporukan keskeltä totesi, että laita nyt se kuppi johonkin, ennen kuin se on yli laidan. Olin yrittänyt päästä sekä vasemmalle, oikealle että nostanut kupin ylemmäs, koska aina joku kääntyi juuri sitä kohti ja minä en vain selvinnyt uudesta nurkastani mihinkään. Kohtaus oli suoraan tekohauskasta elokuvasta, sellanen Mr Bean-juttu. En ole koskaan pitänyt Mr Bean-pöljäilyistä ja olin nyt Mrs Bean.

Lopulta tungos pullautti minut takaisin eteiseen, asettelin aarteeni (teekupin, kakkulautasen sekä takalistoni) yläportaille, etten enää olisi kenenkään tiellä.  Kukaan muu ikäiseni ihminen siitä porukasta ei olisi missään nimessä niin tehnyt. Luulen niin, hankalaahan se olisi lyhyillä tyylimekkosilla, mutta mulla olikin pitkäthousut. Ponnaritukkainen, yhtä sukupolvea nuorempi mies istahti jalkojeni viereen, kääntyi ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä. "Tästä perspektiivistä ei monesti tule katseltua", hän totesi, kun muu seurakunta oli alakantissa meihin nähden. "Niin, minä en varsinkaan",vastasin. No kappas vain, joku muukin käväisi Merkuriuksella, tai ainakin vilkutti ohimennessään.

Anna Puu laulaa juuri: "Jos olin matkalla, en enää muista minne ja pääsenkö koskaan perille".
Minä istun portailla. Ja mietin. Jos olin matkalla. En muista minne. Pääsenkö koskaan perille?
 (= Minne minä kuulun?)


Rakkaudella,

Sitruuna

Ounou - Järki ja tunteet-klisee

Ahhahhaa, tänään on todella vaikea olla ottamatta kantaa poliittiseen vääntöön, Suomen talouteen ja siihen, että media(kin) on täynnä pakolaisia.  Näin on minulla varsinkin töissä, jossa työrooliin kuuluu olla ilmaisematta omaa mielipidettä, vaikka mieli tekisi. Asiakas-täti-ihminen ei tätä ymmärtänyt, kun hän työnsi työpöydällemme pamflettiaan, ”sitä voi vaikka monistaa ja antaa muillekin”. Kohtelias ja mielestämme kauniisti sanottu ”emme voi ottaa kantaa”-vastaus nosti inttävän tädin pulssin ja suuttumuksen pintaan. Hän tulkitsi (aivan oikein), että emme halunneet olla samaa mieltä hänen kanssaan. Puolustimme itseämme jälkeenpäin, että samalla tavalla olisimme joutuneet vastaamaan myös vastakkaista mielipidettä tyrkyttävälle asiakkaalle. Työpaikkamme ei ole näiden viestien välityspaikka. Vihainen täti lähti lopulta, eikä varmaan tule toiste, siitä pitää huolen tunnekokemus, joka kohtaamisessa oli molemminpuolinen => Ounou, mikä idiootti, miten joku voi ajatella noin?

 Tarkasti ottaen otimme kuitenkin kantaa tädin pamflettiin. Pomo totesi, että hän olisi ottanut paperin, kiittänyt ja laittanut sen rouvan lähdettyä roskiin. Minä en siihen pystynyt. En halunnut koskea pöydälle laskettuun paperiin edes pitkällä tikulla, sen viesti oli minulle silkkaa pahaa. Se, että kukaan meistä ei tehnyt millinkään elettä paperia kohti riitti viestittämään sen tuojalle, että muurimme nousivat kattoon sillä sekunnilla, kun hän esitti asiansa. Tunnepuolen aallokossa siis seilattiin, eri veneissä, mutta samassa myrskyssä, täti-pamfletti ja minä (+ työkaverit). Pomon paatti seilasi tasaisesti, hän osaa laskea purjeen, ettei myrskytuuli tartu siihen. Ei ihme, että hän on pomo. Ja joo: haluan lisätä, pomoni on nainen, sekä tunteita että järkeä käyttävä.

Jos ihminen olisi pelkkää järkeä ilman tunteita, olisiko maailma saasteeton, kriisitön ja hyvä? Mietin tämän perustuvan ajatukseen: ”järkevä ja looginen ratkaisu on tehdä kaikkien hyvää, ei pahaa?” Vai vaatiiko ”hyvän”-kokemus nimenomaan tunnetta? 

Suomen myrskyt vellovat monessa asiassa tällä hetkellä tunnepuolella niin kaukana, että järjenhorisonttia ei näy edes kaukoputkella. Ounou, toivon että löytyy tarpeeksi monta pomoa, jotka osaavat laskea tunnepurjeen alas myrskyssä, päästä tyynemmille vesille ja seilata edes laivueena kohti järkeä, jos eivät pysty ihan samaan paattiin nousemaan. Sellaisia pomoja kuin meidän boss.

Olohuoneeni metsäpolku

Pieni ikuisuus on taas kulunut harmaan pilven alla kyyhöttäessä ja heti olo tuntui eilen risukasalta, kun/johon aurinko viimeinkin pilkahti. Tarkoitan harmaalla pilvellä ja risukasalla enimmäkseen -  n. 78 %:sti -  säätilaa. Oli sinistä taivasta, silmissä haihtuvaa lunta ja rannasta sulanutta kristallijäätä, joka kimalteli valossa.

Lähdin ulos, pointtina päästä hieman piiloon käpistelemään aikuisikään ehtinyttä (anteeks vaan, taas aiheena) puunrunkoa.  Tarpeeksi ikää kerryttänyttä siksi, että puulla on kunnon runko, johon voi nojata ja paksun rosoiset kuoret, joita voi nätisti tunnustella. Kumma, miten tuokin kuulostaa seksistiseltä, mutta jos siitä jollekin ilo irtoaa, olkoon iloinen. Keskipäivä arkena rantapuiston hiljaisuudessa sopi mulle kuin nenä päähän ja jos puiset halailuni nähtiin, ei ainakaan viereen tultu ilkkumaan. Jokatapauksessa toivoin taas kerran, että omassa pihassa olisi puu, jonka katveeseen voisi kesälämpimällä parkkeerata itsensä, tihrustella oksien lävitse taivasta, kuunnella linnun liverrystä. Olla hiljaa, rauhassa, välittämättä siitä, mitä ja kuka... Asettelin itseni puistossa paksun kuusen kainaloon. Kakstehokatseeni sumeassa reunassa kankeasti kulkeva oktojalkainen oli kevätlenkillä vierus rungolla, joten ei tarvinnut sitäkään väistellä. Hengitin syvään, ajattelematta, katselematta, kuuntelematta: sisäinen tilani loksahti johonkin tavallisesta poikkeavaan, pieneen ja äärettömään, pysähtyneeseen. Siinä oli kaikki ja ei mitään.

Voisin asua puunjuurella. Netissä tupsahti vastaan simpukalta näyttävä talo. Väripalleroinen ikkuna oli korea kuin karkki ja simpukan sisällä kulki kivistä ladottu puutarhapolku. Satatuhatta pointsia siitä! Iiiihana oivallus! - jos ei oteta huomioon surkeaa viherpeukaloa, jolla sen kivetyn polun vierellä vihannoivat kasvit saadaan lakastumaan. (Klikkaamalla tästä voit vilkaista simpukkataloa)

Käytännöllisyydestä viis, tahtoisin ainakin viherhuoneeksi tuollaisen, tahtoisin sellaisen koko perheelle ja suvulle yhteiseksi olohuoneeksi. Siis jos saisin jokaiselle sukupolvelle ja perhekunnalle oman henkilökohtaisen asuintilansa ja niiden yhteyteen aina vihannan kesäalueen. Haaveilen, että vanhempi sukupolvi olisi lähellä, eikä niin kuin nyt. Pistäisin mielelläni kaikki haaveet pyörimään hellävaraiseen myllyyn, sekoittaisin ja katsoisin, mitä sieltä tupsahtaa ulos. Jospa se olisi jotakin yhtä hauskaa, kaunista ja terveellistä kuin koti, jonka sisällä polulla voi kävellä vähän mutkitellen päiväkävelynsä tai pulahtaa uimaan. Kotiyhteisö sukukunnalle ja kaikki tietenkin ekologisesti. Saa kai sitä toivoa? Jos ajattelet, että Sitruuna ei ymmärrä, että homma ei toimisi millään, niin usko pois, osaan ihan itsekin ampua alas omat ideologiset haaveeni. Tulipa vaan taas kerran mieleen simpukkatalon kuvia katsoessa, että joku ei ampunut visiotaan seulaksi, vaan toteutti sen.

Moni asia joutuu hyllylle odottamaan parempaa hetkeä. Viimeksi eilen siirsin yhden oman tarpeeni sivuun ainakin puoleksi vuodeksi, koska asioiden tapahtumisen järjestys meni sekaisin. Pähkäilin, voinko muuttaa järjestystä tai olla siitä välittämättä ja totesin, että en voi, aikaikkuna oli jo kiinni. Soitin viimein puhelun ja siirsin aikataulun seuraavan askeleen syksyyn. Toisaalta se helpotti, ettei tarvitse miettiä enää asiaa. Puhelun jälkeen pesin konkreettisesti käteni keittiön hanan alla, kumarruin ottamaan alas valuneen käsipyyhkeen ja... mitämitä? Katseeni osui lattian oksankuvioihin ja siinä nökötti täysin selvästi kuin kynällä piirrettynä juuri lykkäämäni asia minua ilkkumassa. Nyt kun tiedän kuvion olevan lattiassa, huomaan sen joka kerta pyyhettä esiin hamuillessa. Eipä pääse nyt unohtumaan. Parisen vuotta kuljin saman kohdan päällä sitä näkemättä. Eikö tää olekin jo aika hyvä vertaus mihin tahansa tilanteeseen? ~ Sitä näkee, mitä katsoo, vaikka metsäpolun olohuoneessa.

Puun alla loikoillen

Muistelin lukemaani tarinaa siitä, kuinka toisilleen aika tuntemattomat ihmiset kohtasivat toisensa arjessa. Toinen oli remppamies ja toinen miehelle työn tarjonnut nainen (en löytänyt enää kirjoitusta Positiivareiden sivulta, siellä se muistaakseni oli, jos tarina ei ole alkuperäisen kaltainen, anteeksi vaan). Remppatyö ei sujunut onnellisten tähtien alla ja erityisesti projekti tökki yhtenä päivänä, jolloin jostakin syystä nainen oli remppamiehen kyydillä menossa yhdessä, ehkä rautakauppaan. Matkalla poikettiin remppamiehen kotiin, huomattavan epäonnisen päivän jälkeen remppamies käveli  hartiat lysyssä kotiovea kohti, mutta pysähtyi hetkeksi pihapuun kohdalla. Selkä suoreni ja mies tervehti iloisesti vastaan juoksevaa tenavaansa. Nainen ihmetteli remppamiehen silminnähtävää muodon ja mielialan muutosta itsekseen. Kun matkaa jatkettiin, uskaltautui hän kysymään mieheltä, mitä oikein tapahtui. Ja mies kertoi. Hän oli jossain elämänsä vaiheessa päättänyt, että työmurheet eivät saa häiritä kotielämää ja joka päivä hän seisahtuu puun kohdalle ennen sisään menoa. Mielessään hän ripustaa päivän murheet puun oksalle, ennen kotiin saapumistaan; Eipä tuota tarvitse enempää selitellä.

Mietiskelin puuasioita kävellessäni, kovin ovat paljaita vielä tähän aikaan vuodesta. Vastaan tuli pari alakouluikäistä tyttöä, jotka huikkasivat "Hei" aidan takana pihassa leikkiville kavereilleen. Mulla vähän väpätti suupielissä, toinen tytöistä nimittäin veti perässään kokonaista koivua. Hän piteli latvasta kiinni ja puu liukui sujuvasti ja vastaanpanematta jäistä tietä pitkin koko kolmen metrin pituudeltaan. Hommassa ei näyttänyt olevan mitään outoa tyttölasten silmin katsottuna. Vähän myöhemmin huomasin, että koivu ja minä olimme kävelyn päätteeksi päätyneet samaan pihaan. Naapurin tyttö (jota en pipon alta ollut tunnistanut) veti aarteensa kodin sivustalle, kun kuljin taas hänen ohitseen. Nyt puolestani moikkasin häntä ja kysyin muina sitruunoina: "Mihin aiot puuta käyttää?" "Majaan", oli vastaus.

Meillä oli kaverini kanssa pienenä risumaja, koottiin pitkiä oksia ja aseteltiin niitä kodan muotoon. Hauskaa oli. Puihin ei tehty majoja, mutta isoon koivuun piti kiivetä niin korkealle kuin uskalsi ja äitiä tuli ikävä. Kuulema siinä vaiheessa äiti usein ikkunasta huusikin "Sitruuna, alas puusta!" Majana oli useimmiten kuitenkin iso kivi, sen pyöreää sivua kun punnersi ähisten ylös, niin kiven päällä kannatti vähän aikaa kököttääkin. Kiviä oli itse asiassa tarjolla erilaisia vaihtoehtoja eri puolilla pihaa, aivan mahtavia kiipeilytelineitä.

Arvaat vissiin, mitä kaipailen talven keskellä ja monesti myös kesällä? Niin justiinsa, isoja kiviä ja vehreitä puita. Konttailin yhteen aikaan kameran kanssa kivikoissa niin usein, että kukaan ei uskonut ottamissani kuvissa muuta voivan ollakaan. Kuvat "kiinnostivat kiviäkin", siitähän se sanonta tulee... Muuttokuormassakin tuli jokunen lootallinen kiviä, eihän koskaan voi tietää, milloin niitä tarvitsee. Puita en entisestä pihasta kaivanut mukaan, joten omenapuu-kasvatuksen tulos on siellä yhä, jos on. Eikä ole minun vikani, että vieraat remppamiehet tekivät jotain tai kirvesmies testasi kirvestään niin, että omenapuusta katkesivat toisen puolen kaikki oksat ja melkein puolet rungosta lohkesi irti. Olivat asiasta ihan hiljaa, joten siinä vaiheessa, kun asian huomasin, ei puulastari enää auttanut. Niin tai näin, olen turkasen huono kasvattamaan edes valmiiksi kasvatettuja kasveja, saati sitten puita.

Isot puutarhat ovat parhaita toisten kasvattamina ja hoitamina. Pikkupuutarhasta ei tule niin iso poru, jos ja kun se käsissäni käpristyy. Tänään tuli tarve niille kaapin perälle muutetuille kiville.Voisko sitä kuvitella olevansa lämpimällä kalliolla kesäauringossa tai pulahtaa kohta uimaan puun oksien alle?















(Jos muuten haluat kokeilla sitruspuun kasvattamista itse, klikkaa tästä.)

Kirje keltaisella huovalla

Aurinko paistaa, vaikkakaan ei siniseltä taivaalta, ennemminkin pienistä rei'istä valkoisessa taivaassa. Viikolla tullut paksu lumikerros sataa puiden oksilta vetenä, se nimittäin näkyy hyvin auringon harvinaista valoa vasten juuri tähän, missä istun koneen äärellä.

Tuli pakottava tarve istua kertomaan, mitä äsken häärätessä poksahti esiin hyvin piilossa olleelta muistitikulta. Löytö tapahtui, kun kevyesti sohaisin olohuoneeseen kertyneitä löhökasoja. Laiskanlaisesti painiskelin itseni kanssa kannattaako sohvalle työnnettyjä tyynyröykkiöitä edes ojentaa, sen verran hyvä siinä oli olla edellistä elokuvaa katsoessa. Käpälöin kuitenkin kasaa sen verran, että tyynyjen alta löytyi keltainen fleecehuopa myttyyn sullottuna. Kun näin sen, muistissa naksahti valo päälle välittömästi, sillä saman  huovan laita pilkotti yöllisessä henkilökohtaisessa uninäytöksessäni. Oliko tälle jokin tieteellinenkin sana, katalysaattori (= aine, joka vaikuttaa kemialliseen reaktioon ottamatta siihen itse varsinaisesti osaa) tai indikaattori (= osoittava laite tai aine, osoitin)? No, siihen suuntaan. Keltainen huopa oli kuin ulkoinen kovalevymuisti "säilytä vielä"-materiaalille.

Älähän hättäile, en aio kertoa koko unta juurta jaksain, mutta kylläkin sen, mitä se minulle selkeästi yritti vääntää rautalangasta. Eli mitä itse väänsin rautalangasta itselleni.Siis: Rakas Sitruuna, ...

Minulla oli piilossa rauhaisa keidas kasvukautta vailla. Löysin sen sattumalta ja olin täysin ällistynyt löydöstäni. (= Koko ajan on ollut olemassa mahdollisuus siihen, minkä olen ajatellut olevan vain haavetta.) Olin peitellyt kaiken odottamaan parempaa päivää, varmemmin suojattua kasvukautta ja unohtanut lopulta tummien peitteiden alle. Kumma kyllä, kasvit olivat peittojen alla täysin kunnossa, mutta olivat jämähtäneet tilaan, jossa olin ne istuttanut. Toiveet/kasvit odottivat ravintoa, vettä ja valoa (keltainen huopa pilkotti maasta, kun olin päättänyt sen uhrata juurien suojaksi). Istutukset olivat valmiina, kun vain muistan nostaa suojan pois kasvua estämästä. Siis pelko pois. Tämä oli kauniisti paketoitu rautalankaneuvo, joka tuli sisuksista. Parempi kirjoittaa muistiin, ennen kuin se taas häviää hämäryyksiin.

Uneni on kuin kliseinen romanttinen elokuva, höh, sanon minä. Mutta usko pois, tällaisia unikliseitä en useinkaan itselleni keittele. Joten ilman tarkempia rautalankaohjeita (tai muistoja niistä) yritän aukaista silmäni ja korvani sisään- sekä ulospäin. Jospa tekisin jotakin toisin kuin ennen?
Rakkaudella, 
Sitruuna

Jos minä hyppään 25

Eilinen pitkä päivä meni istuen. Koooko päivä. Siitä seurasi hirveä istumismorkkis ja tänään ajattelin tehdä toisin. Join teetä ja luin aamulehteä seisaaltaan. (Seistessä hukkakäytölle jäivät varta vasten hankitut mukavat lehdenlukutuolit. Miten voisi samalla seistä ja istua, ettei mikään olisi turhaa?) Radiosta tuli mukava kappale ja kehitin siinä lehdenluku-teenjuonti-seistessäni  jaloille hauskan liikesarjan. Se meni mukavasti oikeajalkavetoisena, mutta kun yritin kääntää sarjan vasemmalla alkavaksi, ei sujunut ollenkaan. Meni jokunen hetki harjoitellessa, mutta tunnustan, että keskeytin siksi ajaksi lehdenluvun ja teenjuonnin, koska niin multitoimintainen en pystynyt olemaan.

Sähköpostin aikana radiosta soljui taas vetoava kipale. Se liiteli päässäni luistimet jalassa. En tiedä miten muut tuntevat musiikin itsessään, minulle se on liikettä. Usein pehmeänä pyörivää, sellaista joka menee eteenpäin kuin olisin huiman taitava taitoluistelija, painovoima ei kisko edes takaisin jääkenttään, vaan liidän vaivatta ilmassa.  Koska tänään vähennän istumista, sähköpostien lukeminen jäi kesken, nousin villasukkaterilleni ja kuivaluistelin ympäriinsä. Juu, ihan oikeasti. Piruetit ja vaakaliu’ut olivat upeita, melkein yhtä hienoja kuin kakruna jäisellä pihalla, kun pohjasta halkaistut vanhat villasukat oli vedetty luistimien päälle, ettei jalkoja palelisi ahtaissa perintöluistimissa. Toimi muuten hyvin.

Mikä olisi mieluista liikkumista? Pikku-Sitruunana oli mielettömän mahtavaa kiivetä köyttä pitkin voikkasalin katonrajaan. Ei ollut konsti eikä mikään roikkua pää alaspäin renkaissa tai tehdä kiepahdus pään yli. Yhteen aikaan jalat ja kädet olivat juuri sopivan pituiset oviaukossa kiipeämiseen, eikä hyppiksellä hyppiminen edes hengästyttänyt.

 Koska en kuvittele kiipeäväni enää köysiä (tai tanssitankoja) ylös, kävin paikallisessa marketissa kuikistelemassa hyppistä pikkasen isommalle Sitruunalle. Eikö se mennyt näin että: ”Aku Ankka, Aku Ankka autolla ajaa. Aku Ankka , Aku Ankka kakkua syö…” Voi [sensuroitu ja piip]. Minusta tuli Aku Ankka. Avasin kotona tiukan paketin ja totesin, että elektroniikka on löytänyt tiensä sinnekin. Kädensijassa on hyppylaskuri, kello, kalorinkulutuslaskin ja ajastinhälytin.  Pitäisi tavata ohjekirjaa, jotta saan narun käyntiin. Rähmä. − Eikö tänne voisi saada ladattuna niitä hyppyloruja, niiden tahdissa olisi toiset fiilikset? − Toisekseen huomasin, että tarpeeksi väljät kohdat tässä huushollissa narun pyörittämiseen ovat vähissä joko kalustuksen tai katossa roikkuvan lampun takia.

Naah, nyt on noustava ylös, koska muuten lipsahdan takaisin samaan istuvaan säkkimuotooni. Kääk, ja hyppimään, sanoi Aku A. auton ratista kakkulautanen kädessä.